Erojen kevät

Ei tämä arki ole aina niin intohimoista. Oleminen ei ole jatkuvia romanttisia illallisia tai koko päivän viettämistä ihotusten peiton alla, Mutta mieheni on sitä mitä olen puolisolta odottanutkin. Ystävä, rakastettu, (kasvatus)vastuun jakaja, ihminen, jonka kanssa on hauskaa, henkinen ja miksei fyysinenkin tuki. Ja mitä ”parisuhteen hoitamiseen” lapsiperheen arjen keskellä tulee, olemme kyllä saaneet järjestettyä kahdenkeskeistä aikaa ja irtiottoja ihan hyvin.

Jokin on silti muuttunut: Riidellessä vaikuttaisi siltä että ykkösvaihde on kadonnut laatikosta kokonaan. Kun alkaa ärsyttää, siirrytään paljon nopeammin ”aina”, ”ei koskaan” ja ”sävaannytoottommonen”-osastolle. Näin ollen riitelyn kaikista puuduttavin muoto eli mihinkään johtamatin samasta asiasta jankkaaminen ja sitä seuraava huutoitkuvaihekin saavutetaan herkemmin.

Tuntuu että mitä enemmän molemmat on ajettu henkilökohtaiselle epämukavuusalueelle sitä nopeammin keitos kiehuu liedelle; Tilannetta kiristävät univelka, raha-asiat, menojen ja aikataulujen pyörittely, jatkuva kiireessä ja häirittynä syöminen, sotku, meteli – mikä nyt kumpaakin tai vain toista ärsyttää.

Sekä seuraamissani blogeissa että lähipiirissä ovet ovat paukkuneet tai sulkeutuneet hiljaa viimeisen kerran lähikuukausina. Kevät on muutenkin erojen aikaa, sen on huomannut viime vuosina yhä selvemmin. Ehkä keväällä riittää paremmin uskoa uusiin alkuihin tai edes jaksamista toteuttaa pitkään ajatuksen tasolla pyöritelty muutos. Mutta kyllähän se pysäyttää kun (puoli)tutut, ystävät tai sukulaiset pistävät lusikat jakoon muutaman tai useamman kymmenen yhteisen vuoden jälkeen. 

Entäs ME? Onko kaikki hyvin? Mitä pitäisi tehdä ettei kävisi samoin vai voiko tehdä yhtään mitään? 
Onko omalla tahtotilalla tai yrittämisellä merkitystä, jos suhteen toinen osapuoli kyllästyy, lähtee kävelemään, löytää toisen, kokee ettei tämä olekaan sitä mitä hän on elämältään halunnut?
Erot tulevat uniin vaikka päiväsaikaan ja virkeänä tietää, ettei tällainen kauhuhkuvien pyörittely ole järkevää saati tarpeen. Mutta jossain siellä pohjalla se on, oman riittämättömyyden ja hylätyksi tulemisen pelko. Ja nyt siihen sisältyy vielä, unissakin, huoli lapsesta. 

Eroaiheisissa unissa olen aivan hirveä raivotar. Poltan sillat joka suuntaan, rikon irtaimiston, huudan, satutan sanoilla ja teoilla takaisin niin paljon kuin suinkin pystyn. Luulen että unien tunteet ja teot osuvat sikäli oikeaan että niissä ei ole vain rahtunen vaan ennemminkin täysin nyrkillinen totuutta: Ehkä olisin järkevämpi, jos tilanne tulisi joskus eteen – todennäköisesti en paljoakaan. 

Taannoin ihmettelin, miten jotkut ihmiset osaavat erota sovussa ja sivistyneesti. Minulle vastattiin, että kyllä sen ymmärtää sitten kun on omia lapsia. Mutta en minä ymmärrä vieläkään. Minusta ei tulisin ”hyvää tiimiä” tai osaa ”lapsen parhaan eteen toimivassa yksikössä” sellaisen ihmisen kanssa, joka heittäisi menemään kaiken, minkä eteen olen tehnyt vuosia töitä. 

En ehkä tekisi lapsesta suoranaisesti lyömäasetta, viestinviejää tai kiistojen selvittelijää, mutten todellakaan tekisi asiasta yhtään sen vähemmän vaikeaa kuin olisi pakko. Ja se minua huolettaakin. Vaikka lapsen olisi hyvä nähdä, että elämä jatkuu ja vanhemmat voivat edelleen hoitaa asiat keskenään, olisin susihuono kummassakin asiassa. Ainut positiivinen seikka minkä keksin on se, että lapsi pakottaisi kenties hoitamaan asiat kuntoon: Katon pään päälle, ruokaa lautaselle, nousemaan sängystä ja viemään roskat.

Joskus tuntuu, että parisuhteen rikkomisenkin pitäisi olla jotenkin lain piirissä. Jos joku vie yritykseltä rahaa, siitä voi joutua vankilaan, mutta jos joku valehtelee, pettää, tuhlaa yhteiset rahat, haukkuu toisen itsetunnon olemattomiin tai vie luottamuksen ihmissuhteisiin vuosiksi tai loppuelämäksi, se on kahden ihmisen välinen asia. Kenties kymppitonnin korvauksen uhka saisi keskivertopettäjän pitämään housut jalassaan tai horisontissa häämöttävä mojova sopimussakko puhumaan puolisolle ennen eropapereiden täyttämistä.

Että ei kyllä ruveta eroamaan,
vaikka keskinäinen sopimus siitä, että vauvavuoden aikana ei saa erota vanhenikin jo reilu kuukausi sitten!

 

0 kommenttia artikkeliin “Erojen kevät

  1. Valitettavasti en ole nähnyt vielä yhtään ”järkevää eroa” lähipiirissäni. Samalla tavalla sitä aikuiset (30-40-v) huutaa, räyhää, kiukuttelee, syyttelee, vetää lapset mukaan eroon ja pettää röyhkeästi ja avoimesti puolisojaan.

    Ajatuksena se toki on kovin kaunista, että ”erotaan lasten takia siististi.”, mutta sen vielä kun näkisi. Toistaiseksi jokainen on valitettavasti unohtanut sen ”lapsen vuoksi”, mutta ehkä vielä jonain päivänä tapaan sellaisenkin parin, joka siihen pystyy.

     

    Tsemppiä!

  2. Parisuhteen eteen pitää yrittää tehdä uhrauksia ettei asiat ehtisi mennä hankalaksi. Voi olla että pitemmässä suhteessa ei enää tee mieli miellyttää toista samalla lailla kun aluksi. Meillä on miehen kanssa ollut käytössä sellaisia raaputusarpoja joissa on tehtäviä mitä tulee toteuttaa toiselle. Jokaiselle vuoden viikolle arpa. Lopulta kun arvat on kuluneet loppuun näiden kivojen yllätysten toteuttaminen onkin jäänyt tavaksi eikä arpoja enää tarvitse. Yritetään järjestää aikaa toisillemme että päästään treffeille ym mukavaa. Tämä varmasti vaikeutuu kun lapsi tulee.

  3. Onneksi me ei olla eroamassa, koska tuollaisissa tilanteissa ”aikuisuus” ei ole vahvimpia puoliani.

    Toisaalta on vähän säälittävää että yliherkkänä tuulellakävijänä reagoin muiden eroihinkin tunnetasolla. 

  4. Pitkä parisuhde vaatii aikaa ja vaivannäköä paitsi js on ns. mukavuussuhteessa, jossa oleminen ilman satsauksiakin on helpompaa sosiaalisesti, emotionaalisesti ja/tai taloudellisesti kuin eroaminen.

    Ja minusta on kiva järjestää miehelle yllätyksiä mutta enenevässä määrin olen järjestänyt tämän tiedossa olevia juttuja, koska hän inhoaa yllätyksiä. 😀

  5. 😀 voi ei, ei yllätyksiä saa inhota. hih! Mut on kiva tehä välillä palveluksia toiselle niin saa myös vastapalveluksia, ja viel äiha nomasta tahdosta eikä siksi että täytyy miellyttää.

  6. Hirveän vaikeita asioita – itselläni ei ole lapsia, takana melkein kymmenen vuotta parisuhdetta saman henkilön kanssa (teini-ikäisestä tähän päivään) ja suhde tällä hetkellä katkolla. Vaikka ilmassa ei ole vihaa, riitoja, mökötystä jne. vaan oikeastaan kaikki ns. siistin eron merkit, on tämä silti ihan kauhean riistävää. Toisaalta sitä kuitenkin miettii, että onko se niin kutsuttu mukavuussuhde kaiken tämän arvoista? Ennen kaikkea mietin toista ihmistä, jos omat fiilikset eivät vaan yksinkertaisesti ole enää samat kuin joskus aiemmin, onko reilua pitää toista mukana roikkumassa ja pähkäillä samojen asioiden parissa vuodesta toiseen?

    Tosin jos kuviossa olisi mukana lapsia, ajattelisin ehkä hanakammin heidän etuaan ja olisin valmis uhraamaan omasta onnellisuudestani suuremman palasen (koska suhteeni ei ole mitenkään varsinaisen huono, tuntuu vain että se joku, parisuhteesta intohimoisen tekevä tärkeä palanen puuttuu). Mutta loppujen lopuksi en jaksa uskoa siihenkään, että lapset kasvaisivat ihanteellisessa ympäristössä jos molemmat tai toinen puoliso joutuu kiristelemään hampaitaan parisuhteessa. Palaan siis ensimmäiseen ajatukseeni, vaikeita asioita!

  7. Eroaminen on aivan hirveää. Itsehän muutin erilleen ex-miehestäni 2006 joulun alla ja toisen vaiheen eropaperit allekirjoitettiin huhtikuussa 2008.

    Ero lähti minun tahdostani. Siihen vaikuttivat monet seikat. Osaksi minulle iski jonkinlainen kolmenkympinkriisikin silloin. Olimme olleet tuolloin yhdessä yhdeksän vuotta ja siitä naimissa seitsemän. Eikös seitsemän vuoden kohdalla yleensä sanota, että tulee jotain kriisejä? Tarkoitus oli ensin asua erillään ja vähän katsella tilannetta. Eron ei ollut alunperin tarkoitus olla lopullinen, siksi tuohon lopulliseen eroon kuluikin hieman aikaa.

    Voin suoraan sanoa, että kyllä minä olen katunut eroani, syyttänyt siitä lähinnä itseäni. (Vaikka eihän asia niin tietenkään ole.) Ajatellut, kuinka kamala akka olen, kun jätin niin upean miehen. Istunut sen vuoksi myös terapiassa. Vieläkin koen eroni elämäni suurimmaksi epäonnistumiseksi tähän mennessä, en edes pysty kertomaan miksi.

    Eromme oli siisti. Ei pahemmin huutoa, ennemmin itkua molemmin puolin, miksi tässä näin kävi. Olimme niin hitsautuneita yhteen. Tänä päivänä olemme puheväleissä, emme tosin pidä toisiimme mitenkään erityisesti yhteyttä, emmekä ole ystäviä. Asumme eri kaupungeissakin, eikä meillä ollut lapsia, joten meillä ei ole mitään, mikä sitoisi meitä sen enempää yhteen. Silti tilanne tuntuu toisinaan karulta, koska se ihminen kuitenkin joskus oli minun paras ystäväni. Se upea ihminen, ei vaan ollut paras mahdollinen minulle.

    Nykyään olen itse naimisissa toisen miehen kanssa ja exäni kihloissa toisen kanssa, joten molemmat ovat jatkaneet elämäänsä. Kun asiaa osaa katsoa, tajuaa, että loppujen lopuksi en olisi voinut elää ex:n kanssa enää yhdessä, vaikka olisin kuinka halunnut.

    Uskoa avioliittoon ei eroni kuitenkaan vienyt. Olen sitoutuva ihminen ja haluan siitä toisen vierellä olosta jonkun lupauksen. (hölmöä, tiedän…)

    Tulevaisuudelta toivon, ettei minun enää koskaan tarvitsisi erota. En tiedä, kestäisinkö sitä toista kertaa.

    http://keyword-love.blogspot.fi/

  8. Miksi monet eroavat lapsen ollessa pieni? Siihen on monia monia syitä, ja pitääkin aina muistaa että kolikolla on kaksi puolta. Kaksi ihmistä jotka näkevät, kokevat ja tuntevat parisuhteen eri tavalla. Myöskin eron.

    Jollekkin naiselle lapsen saaminen, ja sen mukana tuoma vastuu jälkeläisestä voi saada eron aikaan. Usein kyseessä on nainen joka jo hieman pidempään on voinut huonosti suhteessa. Ehkä ajatellut että kaipa minä kestän, kaipa minä joustan, kaipa tämä kelpaa. Mutta kun lapsi syntyy, huomaakin suhteen tilanteen. Ymmärtää ettei kahden ihmisen välinen liitto voi toimia niin. Tässä joku viisastelija voi sanoa Miksi hankkia lapsi kun parisuhde niin huteralla tai huonolla pohjalla? Aina nainen ei tilannettaan ymmärrä ennenkun hormoonit puuttuvat tilanteeseen.

    Lapsen tulo perheessä muuttaa vanhempien suhdetta. Enää ei voi ajatella vain itseään, omia tarpeitaan. Vaan on pakko elää lapsen ehdoilla. Äidin ja lapsen vahva side voi myöskin vieraannuttaa miestä. Se voi pelottaa, se voi vihastuttaa ja joku saattaa jopa tuntea kateellisuutta ja mustasukkaisuutta. Äidin hormoonit voivat myllertää vielä kauan, eikä tiikeriemo ehkä edes kykene päästämään hetkeksi irti.

    Kun mies tuntee itsensä ulkopuoliseksi nainen sattaa tuntea itsensä väsyneeksi, uupuneeksi ja yksinäiseksi. Eikä aina edes ymmärrä että omalla käytöksellään vieraannuttaa miestä päivä päivältä yhä enemmän. Jotta parisuhde toimisi on molempien tehtävä työnsä suhteen eteen. Puhumalla ja huomioimalla kumppania parisuhdekkin voi paremmin.

    Voi että minä olen ajatuksissani ja päässäni pakannut jo monet kerrat. Miettinyt että olkoot, minä lähden vauvan kanssa. Tämä oli tässä! Mutta edes mietiskelyllä ja paremmilla yöunille päiväkin tuntuu helpommalta. Parisuhde hyvältä ja oma kumppani niin suloiselta. Jos kaksi väsynyttä vanhempaa lyö tällaisena hetkenä yhteen voi tulos olla mikä on. Toivon kuitenkin että kaikki vanhemmat ja tulevatkin miettisivät eroa hieman kauemmin kun hetken mielijohteesta ja ”mä jätän sut” lauseella. 

    Ja mitä pättämisiin tulee. Ei niille mitään voi, jos toinen pettää se pettää. Ei sitä voi kun luottaa toiseen ihmiseen. Saatte haukkua minut vaikka maanrakoon kun sanon tämän. Mutta ei edes pettäminen ole yhden ihmisen vika. Vaikka se pettämishetkellä kirpaiseekin on pakko katsoa myös petettynä peiliin ja kysyä ”Mikä suhteessamme oli vialla kun kumppani haki jotakin muualta?”. Sillä fakta on se että kun parisuhde voi hyvin, ei myöskään tule hairahduksia. 

    Ja uskon todella että kevät tuo ihmisille uskoa parempaan ja uuteen kasvuun. Uuteen minään ja kasvuun joka kasvaa kevään ja kesän aikana. 

  9. Olisin myös ehdottoman huono ”siisti eroaja”. Edellinen lähti sen verran heittämällä pihalle. Toisaalta nopea ero oli puhdistava, eipä tarvinnut itkeskellä, kiukutella ja huutaa 35 neliössä. Negatiivinen puoli näyttäytyi vasta jälkeenkpäin, kun tajusi ettei oikeastaan _mitään_ asioita tultu puhuttua ja toisen tunteet sekä ajatukset jäi aivan oman spekulaation varaan. Tämä harmitti ja on kalvanut monta kertaa jälkeenpäin.

    Oon myös samaa mieltä että keväällä on helpompi erota. Valo, pitenevät päivät, jotenkin eloon heräävä Suomi herättää ihmeellistä elinvoimaa, joka saa katsomaan eteenpäin ja näkemään oman elämänsä uusin silmin. Tuntuu että elämä on ”muualla” (vaikka missäs se ois muunlaista kuin mitä siitä ite tekee!). Osin uskonkin kyseessä olevan ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella -ilmiö.

  10. Tuo Lounan idea raaputusarvoista on tosi kiva. 🙂 Tuo voisi toimia hyvänä piristyksenä meidänkin arjessamme. 

  11. Vierailija: Eiväthän nämä ollakko vai eikö olla-kuviot koskaan helpoimmasta päästä ole pohdittaviksi. Jokaisella on varmaan vähän eri odotukset parisuhteelle.
    Tärkeintä olisi varmaan se, että ne odotukset kohtaisivat tai ne ainakin tiedostettaisiin suhteen molempien osapuolten toimesta. Kuten myös sitoutumisen aste ja se, missä suhteessa mennään.
    En osaa kuvitella, miten rakkaus vain loppuisi, mutten sano etteikö niin voisi käydä itsellekin joskus. Mutta toivottavasti ei.

    JonnaH.: Toisaalta se, että eron käy kunnolla läpi, sitä pohtii ja siitä toivottavasti oppiikin jotain, on kaiketi paras tapa hoitaa ero. Näin uudelle suhteelle saa paljon paremman pohjan kuin niin että hyppää uuteen suhteeseen, kun on vielä rikki, sekaisin tai asiat selvittämättä.

    Ja tuntuu todellakin hurjalta, että siitä elämän tärkeimmästä ja läheisimmästä ihmisestä tulee eron jälkeen usein ei-kovinkaan-olennainen osa elämää, ennemminkin hyvänpäiväntuttu.

    Mustaa pitsiä: Me teimme puolivakavissaan ei saa erota vauvavuonna-sopimuksen juuri siksi, että vauvan tulon myötä moni asia muuttuu parisuhteessa. Kun on sovittu että tunteista ja toimintamalleista täytyy, on pakko keskustella, tulee se ehkä selvemmäksi ja tehtyä helpommin. Kun ero ei ole vaihtoehto, koettavat molemmat kenties myös enemmän satsata suhteen hyvinvointiin.

    Väsymys kyllä kiristää välejä paljon. Aina pitäisi pystyä nukkumaan kunnolla yö tai useampi ennen kuin tehdään mitään hätiköityä. Vauvaperheessä se ei valitettavasti ole aina mahdollista.

    Minun täytyy kyllä sanoa, että aikaisemmassa parisuhteessani en koe mokanneeni mitään siten että se olisi ajanut toisen pettämään. Toinen osapuolikin on myöntänyt, että hän ei keksi mitään, mitä olisin voinut tehdä tai jättää tekemättä että olisin hoitanut asiat suhteessa paremmin. Että pettäminen oli hetken mielijohde, johon hän tarttui täysin ajattelematta sitä, miltä minusta tuntuisi. Mutta on sanomassasi ainakin iso osa totuutta mukana. Nykyisessä suhteessakin on monta kohtaa, joissa voisin parantaa.

    Mpouta: Erossa olisi hyvä saada tietää, mitkä seikat ovat johtaneet tilanteeseen ja mitä toisen päässä liikkuu. Säästyisi piinalliselta ja pitkälliseltä arvuuttelulta ja eri vaihtoehtojen loputtomalta pyörittelyltä.

    Kevät, tuo katala mielen sekoittaja!

    fanni_: Raaputusarpaidea on kyllä oikein hyvä! Varsinkin yllätysten ystäville!

     

  12. Meillä osataan olla suht aikuisia erossa. Kön siis mehän ollaan alettu aikanaan seurustelemaan vuonna 2001 ja sitten erinäisten vaiheiden kautta erottu 2008, jotta mies sai kasvaa tahollansa. Ero oli kova paikka tottakai, mutta me oltiin oikeasti hyviä kavereita jälkeenpäinkin. Jatkettiin yhteistä harrastusta elokuvissa käymistä, mä jouduin lainaamaan miehen autoa ennenkuin hankin oman ja koska oltiin oltu niin kauan yhdessä, ystäväpiirit oli pääasiassa yhteisiä ja suvutkin oli keskenään paljon tekemisisissä.

    Sitten ihan yhtäkkisesti päädyttiin takaisin yhteen vuoden 2010 alussa, puolitoista vuotta eron jälkeen. Ei draamaa vaan kaksi toistensa seurasta nauttivaa ihmistä vaan päätyi takaisin yhteen. Se oli tosi helppoa eikä kummallakaan (tai niin tuo mies väittää) ole mitään kaunaa mistään. Ystävät ja suku onkin olleet sitä mieltä, että näinhän tässä pitikin käydä.

    Joskus asiat voi mennä helposti, onneksi. Joskus sitä vaan on löytänyt sellaisen sielunpuoliskon, että ei osaa olla siitä erossa vaikka olisi erottu.

    Hauskintahan tässä tarinassa on se, etten minä ollu ensin edes kiinnostunut koko miehestä. Pyh ja pah, tuommonen muusikkorenttu. Ja minähän en teininä löydä elämäni miestä! Niin sitä vaan joskus on väärässä.

  13. Amma: Ja siististi eroamisen taidon osaajan palkinnon voittaa pariskunta siiiiiiinä eturivissä. Onneksi olkoon! Mutta ihan vakavasti puhuen tuollainen ystävinä eroaminen, jos se onnistuu, on kyllä sata kertaa parempi kuin se itkeminen, huutaminen, välien katkaiseminen ja yhteisten lasten/suvun/ystävien saattaminen vaikeaan välikäteen.

    Eikiinnostanutalunperinhirveesti-miehet voi olla juuri niitä parhaita. 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *