Täällä ollaan – Norppalan väen esittely!

 

Moikka! 

Nyt ihan virallisesti ensimmäistä päivää Lilyssä, huh!

Yli puolitoista vuotta sitten muutin blogeineni muualle ja Lily uudistui heti sen jälkeen. Tuntuu siltä, että olen itsekin luonut oman nahkani aika monta kertaa sittemmin. Lapsi on kasvanut ja kehittynyt hurjasti ja itselle on tarttunut mukaan muutama ryppy ja kasa ihania muistoja. Monille teistä, kenties suurimmalle osalle, olen jo entuudestaan tuttu, mutta tuskin kertaus koituu kellekään kuolemaksi; Ja uusille blogiin löytäneille lukijoille on kiva esittäytyä. Lyhyt ja ytimekäs esittely siis luvassa, olkaapa hyvät:

Verkkoidentiteetikseni on teinivuosilta jäänyt phocahispida-nimimerkki, joka tarkoittaa norppaa. Nykyään olen jo norppaemo ja lapsenani häärää noin 2,5-vuotias Kuutti. Perheeseemme kuuluu myös aviopuolisoni, jota kutsun blogissa vaihtelevasti joko mieheksi tai (tämän edesottamuksista riippuen) Nörttimieheksi. Olemme pitäneet yhtä pian kahdeksan vuotta ja nörttiys on ehtinyt tarttua minuunkin hieman sinä aikana. Lisäksi minikolmiotamme sotkevat kaksi kissanretaletta ja hieman neuroottinen mäyräkoira.

Saavutan lähipäivinä kunnioitettavan neljännesvuosisadan iän. Olen tehnyt paljon lastenhoito- ja sosiaalialan hanttihommia ja koetan rykäistä ammattikorkeakouluopintoni tämän lukuvuoden aikana loppuun. Minne sitten, tiedä en. Harrastan bloggaamista ja siihen luontevasti liittyen kirjoittamista ja valokuvaamista. Ohjaan esisteini-ikäisten seka-partioryhmää, sisustelen kotiamme ja kesällä aloittelin erästä mökkiprojektia. Viime vuosina olen koettanut kehittää itselleni liikuntarutiinia, joka pitäisi minut liikkeellä useampien peräkkäisten, lähes liikkumattomien kuukausien sijaan ainakin muutaman kerran viikossa; Pitkällinen totuttelu on tuonut mukanaan säännöllisen liikuntaharrastuksen.

Olisi kiva linkkailla teille uusille lukijoille mielestäni parhaita, lukijoiden suosimia tai erityisen merkityksellisiä juttuja kuluneelta lähes kahdelta vuodelta. Vanhat jutut ilmaantuvat tänne blogiin kuitenkin vasta joskus myöhemmin, joten kokosin tähän postaukseen kuvia parin vuoden varrelta, painottaen uudempiin kuviin. Niistä ja kuvateksteistä saa ehkä pienen pintaraapaisun siitä, mitä blogi pitää sisällään. Muutaman tätä edeltäneen postauksen pelastin teille selailtavaksi ihan kopioi-liitä-taktiikalla, toivottavasti loputkin seuraavat pian perässä.

Jos joku pyytää kertomaan blogistani muutamalla lauseella, sanon sen olevan: Yhden ison naisen ja kahden pienen miehen yhteiseloa. Tinkimätöntä kauniimman arjen tavoittelua. Höystettynä karvatyypeillä ja rakkaudella sekä juhlan että varsinkin arjen valokuvaamiseen.

Sivupalkista löytyy lisää blogista kertovia juttuja ja tietysti eri tapoja seurata blogia. Lilyn seuraa-napin lisäksi blogin voi klikkailla seurantaan Bloglovinissa ja Blogilistalla. Muun sosiaalisen median osalta löytyvät Instagram ja blogin Facebook; Kummassakin niistä jaan arkisempia kuulumisia ja pidän joskus pieniä arvontoja.

Tervetuloa mukaan!

Koko Norppalan sakki liikekannalla, lippujen päässä Junibackenin ihmeellisestä maailmasta.

 


Yksi blogissani silloin tällöin vilahtavista sisustukseen tai tyyliin liittyvistä kollaaseista, joita kasaan puhtaasti omaksi ilokseni ja teidän inspiraatioksenne.

Kuvatodisteita harvinaislaatuisesta tapahtumasta eli Norppaemon lakatuista kynsistä.

Vauhdikasta menoa laivareissulla.

Ja toisen laivareissun kaupunkipäivän kuvasaalista. Ai kuinka niin käymme Tukholmassa vähän väliä?

Ihmettelemässä taidetta Kiasmassa.

Pikkumies ei haluaisi luopua säästöpöllöstään edes syömisen ajaksi. 

Kuntosalilla käymisen aloittaminen arvelutti minua syvästi, mutta jotenkuten säännöllinen salilla käyminen on alkanut sujua rutiinilla.

Talvisempaa sisustusta joulun toiselta puolen.

Karvahanurit parvekenokosilla.

Vähän siistimmissä vaatteissa suuntaamassa Tampereelle tyttöjeniltaan ja yökyläilemään Rosannan luokse.

Jouluhullun koristeluja.

Sitä ihan tavallista arkea. Siivouspäivä ja nykyiseen verrattuna hyvin pieni siivousapulainen.

Lastenvaatteisiin hullaantuneen äidin synnintunnustuspostauksen kuva, tällä hetkellä lapselle sopivien vaatteiden pinoineen.

Lähes jokaviikkoiseen yhteiskuvaan tähtäävän 52 viikkoa-projektin ensimmäisiä kuvia.

Sisustuskuvaussessioon mukaan mielivä kissa.

Miehen juustokakkuleipomusten työnäytteitä.

Frida Kahjo-look alkukeväältä.

Mikään esine tai asia ei ole turvassa lasten leikeiltä tai dinosaurusten hyökkäyksiltä. Eivät edes äidin lempikengät.

Kevät.

Tuli vähän käytyä salilla. Tai Tallinnassa.

Ja vietettyä aikaa ihanien ystävien kanssa, joista yhdellä on olennaisimmat asiat muistilistalla.

Päiväunilta on hyvä heräillä apumiehen paikalla.

Lapsen mielestä maailman paras juttu on ”Papan sininen (musta) vene.”

Auringonlasku partioleirillä. Hetki ennen kuin pääsee mönkimään makuupussiin ja vajoamaan unille.

Hertta.

Sisustusta olohuoneen nurkassa.

Ennen pusua.

Pieni partiolainen.

Ruokaa mökillä.

Merimiehet.

Ja lopuksi aika, kröhöhömmmm, freesinä reissusta palaavaa Lily-bloggaajaporukkaa. Ihania olette, pus!

Huikatkaa tekin, keitä olette: Vanhoja tuttuja vai uusia naamoja? On kiva lueskella, keitä tänne on eksynyt!

 

HABITARE 2014

Nyt on tämän vuoden Habitarekin kurkistettu. (Suuret kiitokset Ammalle kaverilipuista!) Aika vähän mitään uutta oli esillä ja omaan makuuni uutuuksissa oli turhan paljon vaaleaa puuta. Mitä seuraan tulee, se oli hyvää ja väkeä riittävän väljästi. Ja onhan kiertely ja muotoilun trendien haistelu kuitenkin aina inspiroivaa!

 

Auton takapenkiltä, mökkimatkan varrelta postaaminen on sen verran pahoinvointia aiheuttavaa, että päästän itseni kirjoittamasta ja teidät pidemmittä hölinöittä kuvien pariin!

Musta aukko

Julkaistu 11.9.2014

Edessäni pöydällä tuijottaa opiskelutehtävä, joka oli kaiketi ajateltu kevyeksi, välipalahenkiseksi ja nopeaksi pohdintahommaksi. Kyyneliä kasaantuu silmäkulmiin ja yksi vierähtää silmän alle. Käsi tärisee. Taittelen lapun pois ja toivon, ettei minulta kysyttäisiin mitään.

”Listaa tilanteita, joissa olet tuottanut toisille iloa.”

Selaan muistojani läpi. Edellisen vanhemmuuden onnistumishetken, ainakin ilmeisen ilon tuottamisen näkökulmasta, joudun jäljittämään pari päivän takaiseen lauluhetkeen. Silloin lapsi silminnähden ilahtui yhteisestä toiminnastamme.

Muistan kyllä elävästi tilanteen, jossa olen asioita kertomatta jättämällä loukannut ystävääni, mutten erityisiä ilon tuottamisen kokemuksia en saa ystäväpiiristäkään mieleen.

Ja entäs mies, tuo asuinkumppanini ja läheisin ystäväni. En tiedä, ilahdutanko tätä sen suuremmin. Viime aikoina on tuntunut enemmän siltä, että olen piikkinä lihassa ideoineni, vaatimuksineni ja askarelistoineni.

Entä joku puolituttu tai tuntematon? Milloin olen viimeksi ilahduttanut jotakuta? Sanonut kauniisti, kehunut, kiittänyt, auttanut rattaiden kanssa tai neuvonut tietä. On niitäkin tilanteita, mutta juuri nyt en pysty yksilöimään lähipäiviltä yhtään.

Harrastuksistani, blogin pitämisestä ja partiosta, niistäkin on vaikea sanoa, tuottavatko kirjoittamani jutut, ottamani kuvat tai vetämäni kokoukset iloa. Kavereiden näkeminen kokouksissa ja yhdessä toimiminen ehkä, mutta siinä kohtaa olen vain raami, mahdollistaja, samoin kuin partiokolon seinät.

Painun kyyryyn, suoriudun tunnista mitenkuten ja kirjoitan tämän vessakopissa kasaten itseäni. Mietin, miten jaksan pakertaa loppupäivän hommat kohtaamisineen ja eläytymisineen, kun jalkojeni edessä ammottaa merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteiden musta aukko.

En tiedä, olisiko sillä oikeasti mitän väliä tai eroa, jos vain jäisin sängynpohjalle tai katoaisin ulkona harmaana ja sakeana vellovaan sumuun.

Vakavat 50v-juhlat eli inkkaribailut

Julkaistu 10.9.2014

On vähän haipakkaa pitänyt näiden muuttoon liityvien blogiasioiden järjestelemisessä, kahdentoista tenttikirjan huojuvan pinon pystyssä pitämisessä ja huushollaamisessa, mutta tänään ehdin olla tovin itsekseni miehen lähdettyä lapsen kanssa liikenteeseen. Ja juhlasuunnitteluksihan se lipsahti heti, yllättäen ja pyytämättä.

Parin viikon päästä täytämme nimittäin paliskuntana pyöreitä vuosikymmeniä ja juhlateemaksi valitsin yksinvaltiaan elkein intiaanipippalot. Mies luuli pitkään, että vitsailin, kunnes näki Facebookin juhlakutsun. Voi raukkaa, tämä ei edelleenkään ymmärrä, etten laske leikkiä kuolemanvakavista asioista, kuten teemajuhlista.

Mihinkään suurisuuntaisiin askarteluoperaatioihin tuskin kerkiän repeämään ja siksi ajattelin päästää itseni kerrankin vähän helpommalla ja hakea sulkapäähineeni jostain lelukaupasta sekä tilailla koristeita ainakin lähes valmiina. Ainakin Pop up-kemuilla näyttäisi olevan kivoja ja tyylikkäitä intiaaniteemaan sopivia koristeita.

Tarjoilut ovat sen sijaan vielä täysin avoinna, olen harkinnut hyödyntäväni ainakin osittain tuon minimunkkikuvan alkuperäisen blogilähteen menua sekä poimivani lisää leivontaideoita muun muassa nuo kuppikakut esittelevästä juhlapostauksesta. Jos saisin aikaiseksi hankittua tulostimeemme puuttuvat musteet, voisin myös printata jotain kivaa esimerkiksi täältä, mutta jos vanhat savumerkit pitävät paikkansa, se voi osoittautua ylivoimaiseksi tehtäväksi.

Inkkarikemut aikuisille, uhka vai mahdollisuus? Ja jos keksitte jotain hauskoja tarjoiluideoita, vinkatkaa! Olen virallisesti pulassa niiden kanssa!

 

Sanoivat miesasianaiseksi!

Postaus on julkaistu 9.9.2014.

Opiskelupaikassani miespuolinen kanssaopiskelija nykäisi minua käytävällä hihasta. Tiedän kaverin nimeltä ja siinä se, mutta hän halusi vähäisestä tuttavuusasteestamme huolimatta kertoa, että olen ensimmäinen miesasianainen, jonka hän on koskaan oikeasti tavannut.

Häkellyin hieman ja kysyin, olihan kyseessä kohteliaisuus ja hän totesi sen olleen juurikin sitä. Tai tarkoittaneensa ensisijaisesti sitä, että oli lähes hämmentävää että joku nainen toi esille miesten oikeutta tasaveroiseen vanhemmuuteen ja perhearkeen osallistumiseen, oli kyse sitten vanhempainvapaiden jakautumisesta, neuvolapalveluista tai myöhemmin kasvatuskumppanuuden osapuolena toimimisesta.

Monet miespuoliset tuttavani tai tuttavieni miehet ovat kohdanneet varsinkin alle kouluikäisiin lapsiinsa liittyvissä yhteyksissä vähättelyä, sivuutetuksi tulemista vanhempana ja suoranaista äitiyden korottamista jalustalle; Jos mies pääsee neuvolaan mukaan, lapsen voinnista ja asioista saatetaan kysellä vain äidiltä. Nainen voisi tuoda mukanaan yhtä hyvin vaikka jalkalampun. Ja voi sitä kysymysten ja ihmettelyn määrää, jos mies tulee lapsen kanssa kahdestaan paikalle! Äidin täytyy olla tuolloin vakavasti sairas, hermoromahduksen kourissa tai suuttunut työntekijöille.

Oma terveydenhoitajamme on ottanut miehen varsin hyvin huomioon, mutta se on vaatinut mieheltä säännöllistä läsnäoloa ja aktiivisen keskustelijan roolin ottamista käyneillä. Stereotypioihin perustuvia väärinkäsityksiä on ollut vain muutamia, yhtenä niistä tiedustelu ruoanvalmistuksessamme käytettävien maitotuotteiden laktoosittomuuteen; Terveydenhoitaja ehti tuijottaa minua kysymyksen päätteeksi tovin ja minä katselin seinille, ennen kuin mies tajusi vastata kysymykseen perheemme ruoanlaittajan roolistaan käsin.

Myös päiväkodeissa, ehkäisevän lastensuojelutyön tai perhetyön palveluissa mies on usein perheessä se kakkossijan pitäjä, ainakin lapsiin liittyvissä asioissa. Erotilanteista ja huoltajuuskiistoista puhumattakaan. Se kaveri, joka imuroi kotona, käy lasten kanssa puistossa, valvoo öitä, syöttää, pukee, pesee ja pelaa lautapelejä, mutta saa lapsiin ja perheeseen investoimaansa aikaan nähden toisinaan toistuvasti lyhyen tikun käteensä.

En sano että näin olisi aina, mutta naisvaltaisella alalla olisi mielestäni hyvä kyseenalaistaa, arvioida ja tiedostaa omaa asemoitumistaan, asenteitaan ja suhdettaan sukupuolirooleihin, rooliodotuksiin ja tasa-arvoon. Millaisia ennakko-oletuksia liittää naisiin tai miehiin, asettuuko herkemmin oman sukupuolensa edustajan puolelle vai antaako sittenkin miehille kategorisesti enemmän anteeksi? Jos työntekijän tehtävä on tukea vanhemmuutta, eikö tämän silloin pitäisi tukea myös miehen vanhemmuutta; Oikeuttamalla vapaamatkustamisen perheessä tekee tasa-arvoiselle vanhemmuudelle yhtä lailla hallaa kuin sivuuttamisella. Moni kaipaa tukea vanhemman roolinsa löytämiseen ja ottamiseen – sen tarjoaminen olisi työntekijän tehtävä, vanhemman sukupuolesta riippumatta.

Monet lasten ja perheiden kanssa työskentelevistä ovatkin hyvin hereillä, reflektoivat omaa toimintaansa ja sensitiivisyyttään suhteessa eri sukupuolten, seksuaalivähemmistöjen ja uskontojen edustajien suhteen. Edelleen sekä asiakkaana, ystävänä, opiskelijana että harjoittelevana työntekijänä kuulee ja näkee silti poissulkemista, vähättelyä ja jopa suoranaista vastakkainasettelun luomista tai demonisointia.

Siinä missä useat miehet raivaavat politiikassa ja ”siviilielämässään” naisille tilaa yritysten johtopaikoille tai miesvaltaisille aloille, ottavat aktiivista roolia perheessä ja pienten lasten hoitoratkaisuissa, omasta halustaan ja tasa-arvon ajatuksen ajamina, näen että naisten tehtävä on seistä miesten tukena silloin kun he kaipaavat tukea ottaessaan uudenlaisia rooleja ja muuttaessaan yhteiskuntaa pala palalta. Lukuisat naisten oikeudet olisivat jääneet toteutumatta tai toteutuneet paljon hitaammin ilman aktiivisia, tasa-arvoa ajavia miehiä. Miksi siis miehet tuntevat usein jäävänsä asiakkaina, vanhempina ja ihmisinä paitsioon aloilla, joilla työskentelee paljon naisia: terveydenhuollossa, sosiaalityön tai kasvatuksen palveluissa?

Tasa-arvo ei ole pelkästään naisten oikeuksien ajamista eikä se ainakaan ole miesten mustamaalaamista tai heidän osaamisensa vähättelemistä tai naisten paremmuuden korostamista, oli kyse sitten vanhemmuudesta tai työelämästä. Tasa-arvo on tiedostamista, asenteiden muokkaamista, raja-aitojen madaltamista ja aitoa kohtaamista. Tavoitteena on jokaisen mahdollisuus valita, millaiseksi elämänsä haluaa rakentaa.

Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia rahallisesti tai muiden resurssien puolesta eikä varmasti tule koskaan olemaankaan, kuten varmasti tiedämme. Mutta niiltä osin kuin sukupuolesta tai muista ominaisuuksista kuten ihon väristä tai muuhun kuin -nen-päätteeseen loppuvasta sukunimestä koostuvia keinotekoisia rajoja voidaan murtaa, on siihen pyrkiminen mielestäni jokaisen tehtävä, miehenä, naisena tai miten itsensä määritteleekin.

Että sellaista tänään, saa ottaa kantaa, lytätä kohteliaasti, korjata mielestään pielessä olevia asioita tai jakaa omia kokemuksiaan. Sanat ovat vapaat ja toivottavasti niitä myös löytyy.

Päivän poset eli ankkanaaman uusi tuleminen

Julkaistu 8.9.2014

Lapsen päivän asua siis luvassa. Kuten aikaisemminkin olen näiden asukuvien yhteydessä todennut, miniavecini poseeraa nykyään ensinnäkin kohtuullisen kiltisti sekä mielellään ja toisekseen ajoittain ihan viihdyttävällä tavalla. Tänään esimerkiksi ikuistin viimeiseen kuvaan lähes tyylipuhtaan ankkanaaman. Aika söpöä…

Asu koostui Lindexin muumileggingseistä, Elloksen tennareista, Hennesin pitkähihaisesta perus-t-paidasta, jota ei kuvissa näy sekä saman ketjun sukista, Seppälän keltaisesta välikausitakista (josta kirjoitin aikanaan täällä), Noshin lippapiposta sekä veljen etelän matkatuliais-merirosvohuivista, jonka lapsi väen vängällä halusi yllensä.

Kokonaisuus ei ole mitenkään täysin väri- tai tyylikoordinoitu ja vaikka viimeisen päälle hiotut asut yleensä miellyttävät silmääni, halusin julkaista nämä kuvat osittain siksi, että tätä meilläkin arkipukeutuminen usein on; Kiireessä, likaantumisen takia vaihdettuja asun osasia, lapsen käyttöönsä vaatimia vaatekappaleita, jotka eivät sovi muuhun asuun tai alunalkaen yhdessä käytettäväksi suunniteltujen vaatteiden sopimista lapsen päälle ihan eri vaiheissa tämän kasvua. Kuitenkin, parhaani mukaan, blogini sloganin mukaisesti, tinkimättömästi kauniimpaa arkea tavoitellen.