Lastenkirjoja vai muovihahmoja? ARVONTA!

Yhteistyössä McDonald’s

McDonald’sin muoviset oheislelut lienevät tuttuja kaikille: Disney-figuureja, sata ja yksi erilaista dalmatialaishahmoa, pikkuponeja, supersankareita, suuripäisellä kissalla koristeltuja koulutarvikkeita, rannekelloja – jokainen muistanee törmänneensä joihinkin lastenaterian kylkiäisiin, kenties jopa keränneensä niitä. Harvalle kylkiäislelut kuitenkaan ovat suuria aarteita ja ne päätyvät usein kiertoon: Nähtyäni vuosia sitten aterioiden mukana tulleita leluja pussikaupalla kirpputoreilla, laatikoittain päiväkodeilla ja kasoina kuljeksimassa tuttujen nurkissa, olin ilahtunut kuultuani McDonald’sin kirjakampanjasta.

Syyskuun lopulla alkoi jälleen Happy Meal-kirjakampanja, jossa lastenaterian ostaja saa viikoittain vaihtuvan kirjan kylkiäiseksi. Pohjoismaisissa McDonald’s ravintoloissa on jaettu lastenkirjoja jo vuodesta 2011 alkaen. Kirjoja tuottaa Läsrörelsen ja tarkoituksena on tukea lasten lukuharrastusta. Tuloksena onkin ollut jo 15 miljoonaa lastenkirjaa. Entisenä, päivittäin kirjoja kuluttaneena himolukijana ja nykyisenä satunnaisesti lukemiselle aikaa löytävänä ja silloin päivä- ja yökaudet kirjoja läpi kahlaavana tarinoihin uppoutujana tykkään ideasta.

Sain koko kirjakampanjan aikana julkaistavat kirjat selailtavikseni ja löysin niiden kansista monia tuttuja nimiä: Tove Appelgrenin, Jan Lööfin ja Lars Klintingin muutamia mainitakseni. Minulle on luettu lapsena paljon ja monien kuvittajien kädenjälki on jäänyt mieleen lähtemättömästi lukuisten lukukertojen myötä. Lähes kaikki tämän vuoden kirjoista vaikuttivat pienemmällekin kuuntelijalle sopivilta aiheensa ja pituutensa puolesta. Vain Kun on yö-kirja oli sen verran pitkä ja paikoitellen jännittäväkin, että lukisin sitä ehkä vasta hieman vanhemmalle lapselle kuin parivuotiaalle. Sen kuvitus oli toisaalta kaikista herkullisin ja tarina mukaansatempaavin.

Mutta tosiaan, jos käytte hampurilaisilla niin nyt kannattaa ottaa lastenateriaan kylkiäiset, varsinkin jos perheestänne löytyy lukemisen ystäviä!

Saan myös arpoa tutustumispaketin teidän lukijoiden kesken. Pakettiin kuuluvat kaikki kampanjan kahdeksan lastenkirjaaPikku Leena lääkärinä, Riitta ja Krokotiili kalaretkellä, Kalle auttaa ritaria, Julia haluaa lemmikin, Isän leikki-ilta, Kotka joka pelkäsi lentämistä, Nukuhan jo Vesta-Linnea ja Kun on yö.

Voit voittaa kirjapaketin kertomalla oman tai lapsesi suosikki-lastenkirjan kommentissa ja liittämällä mukaan sähköpostiosoitteen, josta voin tavoittaa voittajan. Blogia Lilyssä seuraavat, rekisteröityneet käyttäjät saavat automaattisesti kaksi arpaa arvontaan ja blogin Facebook-sivua seuraavat vielä kolmannen. Huikkaathan kommentissasi siis, jos pysyt Norppalan menossa mukana myös Facebookin avulla.

 

 

Toiveuusinta: Tässä kehossa, näissä nahoissa

Juttu on julkaistu alunperin Kideblogeissa 31.7.2013 ja uudemman kerran nyt täällä Lilyssä useamman lukijan toiveesta.

Kannanpa omankin korteni kekoon ja vastaan Mintun heittämään haasteeseen.

Kun kirjoitan nykyhetkessä suhteestani kehooni, viittaan mielelläni taannoiseen tekstiini aiheesta. Ja teen niin nytkin; Jos siis haluaa saada kattavamman käsityksen kasvamisestani nykyisiin mittoihini, liikunta- ja ruokailuhistoriastani tai kehonkuvaan liittyvän ajatusmaailmani kehittymisestä, kannattaa lukaista aiempi kertomukseni.

Eräs keskeinen asia omasta kehonkuvastani ja sen määrittelystä on jäänyt sivuosaan aiemmissa teksteissä. En ole mielestäni tuonut tarpeeksi selvästi esille sitä, miten vahvasti annan vartalolleni arvoa sen mahdollistamien suoritusten perusteella; Ei se ulkonäkö niinkään vaan kaikki mitä keholla voi tehdä.

Ja jos en ole aina kehoni kanssa sinut, se johtuukin selluliitin tai ryppyjen sijaan siitä että olen auttamattoman jähmeä ja kömpelö. Olen ollut niin kauan kuin pystyn muistamaan eli ainakin kaksikymmentä vuotta; En ole koskaan osannut kiivetä liikuntasalin köysiä ylöspäin, seistä käsilläni, tehdä kärrynpyörää tai hyppiä hyppynarua. En muista koreografioita tai askeleita. Kompastun jalkoihini ja hätäännyn. Hukkaan rytmin, putoan, satutan itseni, kaadun ja häpeän. Pitkään liikunnasta puuttuikin kaikki ilo ja syytin siitä kehoani, joka oli, mielessäni, pettänyt minut.

Isohko ja vahva. Niinkin minua on luonnehdittu. (Vuosien koulukiusaamisen ja kehoni läskiksi ja rumaksi pilkkaamisen ohella. Mutta se on jo toinen tarina.) Riuska, täpäkkä emäntä. Tekijäihminen. Suhtautumiseni näihin kommentteihin on ristiriitainen; Toisaalta minusta on hienoa jaksaa kantaa muuttolaatikoita, laukkuja tai rakennustarvikkeita jos tilanne niin vaatii. Ettei minun tarvitse olla koko ajan riippuvainen itseäni vahvempien avusta. En haluaisikaan olla heikko ja avuton. Mutta onko vahvuus ja fyysisyys naiselle tavoiteltavaa? Vai sanooko joku selän takana pian myös ”miesmäinen” ja ”näyttää transulta”. Ei se minua haittaisi, olen mitä olen, mutta tiedän monen muun välittävän toisten sanomisista paljon enemmän.

Entäpä raskauden kehoon tuomat muutokset? (Niistäkin olen kirjoitellut laajemman jutun. Raskausarpien vaalenemisprosessiakin on seurattu.) Raskausarvet eivät ole minulle mitenkään uusi asia, vaikka raskauden mukanaan tuovat arvet kyljissä ja vatsassa olivat aiempia arpia rajumman näköiset; Murrosiässä pyylevä lapsenkehoni levisi kaikkialta muualta kuin vyötäröltä ja pituutta tuli kerralla paljon. Siihen pituuskasvu sitten jäikin. Raskausarpia oli kaikissa kasvukohdissa. Paino nousi, entisillä ruokailu- ja liikuntatottumuksillakin.

Raskaus ja synnytys eivät olleet erityisen voimaannuttavia. Raskaus sujui erinomaisesti, mutta synnytys menikin miten meni. Olin pitkään harmissani siitä, ettei synnytys ottanut onnistuakseen. Sitäkään, mukamas maailman luonnollisinta asiaa, en kyennyt hoitamaan kunnolla. Ja imetykseenkin olen tarvitsin koko ajan rintakumia. Eli ei näillä voi paljoa kehua retostella.

Edellisen jutun valokuvaajalla otatetun kuvan kaltaisen otoksen saisi varmasti uudestaankin. Ammattikuvaajan avulla studiovaloissa ainakin. Nämä kuvat on kuitenkin otettu aamulla olohuoneessamme, miehen toimesta ja varsin ripeästi. Kuvauksen kohteena on edelleen 172 senttiä ja 80 kiloa naista, kaksi kiloa enemmän kuin muutama vuosi sitten.

Haluan olla mahdollisimman terve ja voida hyvin. Siksi koetan hikiliikkua ainakin kolme kertaa viikossa ja kunniottaa kehoani kiinnittämällä huomiota myös ravintoni laatuun. Tekemäni työt ovat opettaneet, miten monella tapaa ihmisen keho voi sairastua, antaa periksi ja rajoittaa elämää. Ja vaikka sairaana tai liikuntarajoitteisenakin voi elää onnellista elämää, haluan jatkossa kiinnittää entistäkin enemmän huomiota kehoni hyvinvointiin, liikkuvuuteen ja terveyteen.

Koska mielestäni keho on elämistä, nauttimista ja tekemistä, ei sen esittelemistä varten.