Työmatkalaisen tunnustuksia elämästä ja raivokkaista nelivuotiaista

  Tiedättekö mikä on parasta siinä, että työmatkan pyörätiestä 7-8 kilometriä on… keskellä ei mitään.

Ensinnäkin laulaminen; Kukaan lauluani kuullut tuskin kehuisi sitä kauniiksi, korkeintaan välttäväksi. Mutta (lähes) autiolla tiellä voi pistää karjuen ritariheviä tai fiilistellen kuulaan surumielisiä balladeja aivan rauhassa – korkeintaan linnut ja oravat kaikkoavat tienpientareilta.

Kuten blogin Facebookissa eilen tunnustin, talvi- ja välikausipyöräily (kas näin pikkulapsiajan termit taipuvat muun elämän TM käyttöön kuin voimistelija limbokepin alta) saattavat kirvoittaa yllättäviä reaktioita. Kuten lakaisukoneella ja ”kasteluautolla” (tähän loppui työkonesanavarastoni) ajaville kunnossapitotyöntekijöille yläpeukkujen näyttämistä ja lentosuukkojen lähettämistä.

Ihan vaan siksi, että tuonne maalaisosuuksien teille kylvetty hiekoitushiekka on ilmeisesti sekoitus neulanterävää soraa ja lasinsiruja. Miesparka on tunnollisesti vaihtanut pyörääni renkaan ainakin kymmenkunta kertaa talven aikana ja kyllä, pistosuojattuja on ollut ainakin puolet vaihdetuista. Että ei tämä pyöräily ainakaan kauhean edullista ole!

Ja sitten on vielä aamujumitusten tematiikka. Tiedättekö ne yöt, jolloin olisi syytä kömpiä sänkyyn jo hyvissä ajoin, mutta yksi homma seuraa toistaan? Noh, toissayö kuului ehdottomasti siihen kategoriaan. Aamun armoton kello soi 5:00 ja pihalla lellui hernerokkasumu. 

Hyytävä vesiharso toimi kyllä hyvänä herättäjänä, muttei poistanut univajetta. Tien kaarteita ei nähnyt metriä pidemmälle ja monessa kohtaa väylän kääntyessä jyrkemmin, penkereillä kasvavat puut ja pensaat näyttivät sukeltavan esiin sumusta keskellä tietä. Eräs harvinaisen kookas puu, jonka muotoon olen kiinnittänyt huomiota virkeänä ja kirkkaalla säälläkin, näytti sekunnin murto-osan ajan jättiläiseltä.

Mikäs siinä, mutta kenen aivot oikeasti tulkitsevat hämärän aistiärsykkeen ensisijaisesti jättiläiseksi, vaikka hahmo olisikin… jättiläismäinen? Liikaa Dragon Agea kenties? Vaiko liian vähän unta? Vai molempia?

Töihin päästessäni olin jo varsin hereillä, mutta jäin miettimään, miten puoliunessa moni työn raskaan raataja jättääkään kotinsa ja hyppää auton rattiin. Millaisia ovat horteisten kuskien refleksit, tilannetaju ja havainnointikyky, varsinkin poikkeusolosuhteissa kuten sumussa? Eilisaamuna kollega kertoi juuri jonottaneensa liikenneympyrään, koska joku kurvaili siinä väärään suuntaan! Tuntuu turvalliselta olla osana tätä aamu-unisten liikennekaaosta…

Paluumatkalla olisi voinut kuvitella päätyneensä johonkin hiukan ärsyttävään ”hyvänmielenelokuvaan”. Niin kaunis oli maa ja korkea taivas. Kevätaurinko sai värit erottumaan maisemasta, linnut lauloivat, pellot haisivat, vastaantuleva vanhempi kansalainen keräsi tienpientareelta pyyteettömästi roskia ja vilkutti. Kun ohipyöräilevältä lapselta putosi laukku tarakalta ja palautin sen tälle, saaden reippaan kiitoksen vastineeksi, tuli samalla aikaa kiva, että hieman kyyninen olo. Mitä seuraavaksi – sateenkaarivoimalla lentävä kissa kiitää taivaan halki ja antaa jaksupuskun? 

Ei näkynyt tsemppaajakissoja (paitsi ne oikeat karvatakamukset kotona), vaan lapsi, joka viimeaikaisille tavoilleen uskollisena raivosi lahkeiden laittamisesta, iltatoimista, pyöräilystä… Ehkäpä ällöttävän idyllisellä iltapäivällä saavutettiin mikrouniversumiini tasapaino kaiken lapsen sekoilun vastapainona?

Ai niin, Kuutti on muuten nykyään nelivuotias ja huomenna sekä sunnuntaina juhlitaan synttäreitä. Stressiä ja valmistelupaniikkia siis pukkaa, aaaaah…

  

Tässäkö naapurikunnan nimikkoeläin?