Kauneuden voimaton kaipuu

IMG_2564 IMG_2899 IMG_3157 IMG_2560IMG_2827 IMG_3111 IMG_2993

Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu.*

Olen kirjoittanut itselleni, teille ihmisille ruudun takana tammi- ja helmikuun aikana niin monesti. Bussissa istuessani, pyörän selässä, kun kello on kaksitoista yöllä ja tie tappavan liukas. Uimahallin altaassa, jo uneen vaipuneen lapsen otsalle suukon antaessani. On ollut niin paljon sanoja, ajatuksia, joiden jäsentämistä kirjoittamalla olisin kaivannut kipeästi.

Välillä unissani olen istunut keittiön pöydän ääressä ja kirjoittanut: blogia, Facebook-viestejä, fanfictionia, sanoja, tuhansia lauseita, tunteita, ajatelmia, rakkautta, kaipuuta, arkieskapismia. Ja herännyt tajuten, että olen laiminlyönyt itseäni, kun olen jättänyt kirjoittamatta, hylännyt yhden varhaisimmista rakkauksistani, suomen kielen, verenperinnöistäni vahvimman, niin tyystin.

Olen oppinut itsestäni viimeisen neljän kuukauden aikana paljon, yllättänyt itseni kerta toisensa jälkeen ja antanut itselleni anteeksi asioita, joita vastaan olen taistellut vuosia. Kirjoittamatta jättämällä olen päästänyt kaikki ne oivallukset ajelehtimaan, hakemaan muotoaan, jolloin niistä on tullut vain sameaa vettä veneen verkkaisessa peräaallokossa, sen sijaan, että ne olisivat hiljaksiin helmiksi kiteytyneitä hiekanjyviä, joita voisi kantaa mukanaan kaulassa ja sormeilla epävarmuuden hetkellä.

Kaipaus. Kauneuden: taiteen, tanssin, sanojen kaipuu. Elämänmuutoksissa, henkilökohtaisissa kriiseissä, toivon ja motivaation ollessa hukassa kirjat, taidelämykset, sanojen virta ovat vieneet minua eteenpäin, laajentaneet ajattelua, laittaneet omia ongelmia paremmin mittakaavaansa. Eivätkä ne ole minua hylänneet, runous tai kauneus, minä olen päättänyt, enemmän tai vähemmän tietoisesti, ettei minulta löydy niille aikaa.

Muutaman mietelausekortin tekeminen tai instagram-kuvien ottaminen ei riitä tyydyttämään luomisen, kauneuden tietoisen näkemisen ja vangitsemisen kaipuutani. Eivät edes musiikki, lyriikat ja niiden kautta ja avulla tilanteiden uudelleen eläminen ole tarpeeksi.

Ja vaikka haluaisinkin puhua, ystäville, puolisolle, kollegalle, ajatuksista, joiden äärelle olen kompastellut, olen monen asian suhteen niin avoinna, lähes vereslihalla, että oman keskeneräisyyden ja toisaalta yllättävänkin kykenevyyden kohdatessaan kyyneleet ovat herkässä ja sanat, siinä hetkessä, hukassa.

Haluan kirjoittaa ne sanat ulos, itseni vuoksi, ollakseni ehjempi, parempi ihminen, ymmärtääkseni paremmin itseäni ja muita. Herätä tästä talviunesta, josta puuttuu luovuus ja tietoinen pysähtyminen, hidastaminen kauniiden asioiden äärelle. Antaa itselleni luvan kasata ajatuksia, sanallistaa niitä ja todeta, että varaamalla hetken ajastani tietoiselle ajattelulle, vapautan mieleni askartelemasta samojen asioiden parissa päivästä ja viikosta toiseen arkisten pulmien rinnalla.

Sillä miksi etsiä, jos ei ehdi tajuta löytäneensä?

// *Katkelma Eino Leinon runosta Elegia