Nainen, sä olet turhaa roskaa.

Sain politiikkosivulleni Facebookissa viestin, jossa sanottiin, että olen roskaa. Turhaa kuonaa. Kuluerä, jota kukaan ei jäisi kaipaamaan.

Nainen, joka elää yhteiskunnan siivellä, koska tekee kuntasektorin hommia. (Olkoonkin että yksityisessä yrityksessä, mitä kyseinen kommentoija ei varmasti tiennyt.) Että joku viitsiikin tehdä hoivatyötä, joka on silkkaa tulonsiirtoa. Mikä vielä pahempaa, hyysään maahanmuuttajia. Ja he vasta yhteiskunnan rahoilla elävätkin. Kuulemma.

Olen sietänyt vuosien piinan kouluaikanani. Kasvotusten syydetyt loukkaukset, porukasta eristämisen, tavaroiden rikkomisen, päälle sylkemisen, lievät pahoinpitelyt. Listaa voisi jatkaa turhan kauan. Ja jos jotain silloin opin niin sen, että kestän paljon ja pitkään. Otan harvoin todella itseeni. Että siedän pilkan ja solvaukset aina paremmin kuin sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden.

Kestin nytkin. Poistin viestin, kuten monet aikaisemmatkin saamani vihaviestit. Ei ole mitään järkeä vastata vihaan vihalla.

Mutta yksi sanoista pääsi iholle, tökkäämään pahasti suomujeni välistä. Turha. Sitä en haluaisi olla. Haluaisin jättää tämän maailman, planeetan, maan, valtion edes vähän paremmaksi paikaksi ennen kuin täältä lähden. En vain aina tiedä miten. Tai jos luulen tietäväni, onko ponnistuksillani lopulta väliä vai olisiko joku muu tehnyt samat asiat nopeammin, paremmin, laajemmalla ymmärryksellä?

Pelastuuko maailma sillä, että pyöräilen autoilun sijaan, en syö lihaa, kierrätän, vältän lentomatkustamista, lahjoitan rahaa Unicefille, saimaannorpille, SPR:lle ja vaikka minne muuallekin tasaiseen tahtiin jokaisesta tilipussista? Auttavatko addressit, poliittisissa ryhmissä ja kaduilla keskusteleminen, mielenosoitukset tai äänestäminen? Olisiko panokseni tämän maailman auttamiseen suurempi jossain tuolla kaukana, kyynärpäitä myöten ongelmissa, oikeasti tekemässä jotain?

Keskustelin myös yhden elämässäni aikanaan varsin keskeisen ihmisen kanssa kyynistymisestä, epätoivosta, siitä, että tuntuu, että ihmisten itsekeskeisyys, ahneus ja julmuus vain kasvaa ja tarttuu. Että ne ihmiset, jotka haluavat taistella yhteisten asioiden puolesta, antaa omastaan muille, rakastaa ehdoitta ja kiinnostua muista ovat katoava luonnonvara.

Hän koki, että yhä harvempien harteille kaatuu vastuu, se vaikeasti selitettävä sisäinen omatunnon ääni, joka pakottaa heidät puskemaan viimeiseen pisaraan asti, vaikka urakka olisi toivoton. Ja että ennemmin tai myöhemmin hekin luovuttavat vääjäämättömän tuhon edessä. Jääväätkö he katsomaan savuavia raunioita vai pakenevatko jonnekin, missä vielä on rauhaa ja turvaa, sitä hän ei osannut sanoa.

Minä en usko siihen, että ihmiskunta olisi tullut tiensä päähän, että olisimme vailla toivoa paremmasta maailmasta. Luulen, että jos menettäisin uskoni ihmisiin, kadottaisin itseni. Olen ehkä yksi niistä idiooteista, jotka taistelevat loppuun asti ja ovat valmiita tuhoutumaan kaaoksessa, jos se auttaa muita, saa aikaan jotain suurempaa, parempaa. Mikään muu kuin viimeiseen pirtaan asti kaikkensa tekeminen ei ole riittävästi, oikein.

Kutsukaa sitä ideologiaksi, uskonnoksi, oikeudentunnoksi, miksi ikinä haluattekin, sillä ei ole minulle väliä. Mutta ajatus siitä, että minun ja meidän kaikkien tulisi pyrkiä tinkimättömästi kohti parempaa, reilumpaa, tasa-arvoisempaa ja ympäristöä kunnioittavampaa maailmaa on yksi keskeisimpiä minuuteni rakennuspalikoita. Mitä maailman pelastamiseen tulee, minulla on ehkä jotain annettavaa, vaikka sitten vain aikaani ja rahaani, mutta…

Vaimona, äitinä, ystävänä ja työntekijänä joku muu hoitaisi hommani varmasti paremmin. Olisi enemmän läsnä, olisi kärsivällisempi, kiltimpi, lempeämpi, ymmärtäväisempi, kauniimpi, aikaansaavampi, joustavampi, treenatumpi…

Ja se, että olen ympäröinyt itseni älykkäillä, itsenäisillä ja upeilla tyypeillä johtaa siihen, että he painavat eteenpäin menestyksekkäästi riippumatta siitä, olenko kuvioissa mukana eli en. Olen huomannut, että tässä kykenevien, reippaiden ja itsevarmojen ihmisten verkostossa oma punokseni ei ole erityisen merkityksellinen.

Viime vuosina olen kaivannut sitä tunnetta, että olisin jollekulle täysin korvaamaton, parasta ikinä. Minuna, Karoliinana, siviilielämässä. Se ihminen, jonka vuoksi voisi mennä vaikka läpi harmaan kiven, jättää kaiken taakseen, tehdä hölmöjä asioita ja heittäytyä, vaikka vain lyhyeksi, katoavaksi hetkeksi.

On äärimmäisen egoistista ja itsekästä toivoa, että olisin jollekulle ensiarvoisen tärkeä, tämän elämän keskipiste, jonkun muusa ja aamun ensimmäinen, illan viimeinen ajatus, edes pienen hetken. Tämän tiedostaminen ei kuitenkaan poista kyseistä kaipuuta. Mutta sen ajatusketjun myötä sukelletaan niin syvälle jään alle, tuntemattomaan pimeään, etten ole siitä vielä valmis kirjoittamaan tällä areenalla.

Se mihin ajattelin tämän pohdinnan sen sijaan lopettaa, on sekin aika syväluotaava kysymys; Minulta nimittäin kysyttiin hyvin kevyesti ja yllättäen eräänä iltana, mitä pelkään. Sain vastattua jotain yleisluontoista sodasta, epidemioista, korkeilla paikoilla oleskelusta ja jättiläishämähäkeistä. Mutta kipein ja rehellisin vastaus olisi ollut se, etten ole kellekään tärkeä. Etten jättäisi kehenkään jälkeä, hyvää muistoa, kaipausta, kun täältä lähden.

Olla itseriittoinen, näennäisen irrallaan maailmasta ja muista. Sitä en haluaisi olla. En ehkä tuota rahaa tälle valtiolle, vaikka veroja maksankin ja palveluita kulutankin. Mutta toivon tuottavani työlläni ja pyrkimyksilläni parempaan enemmän hyvää kuin huonoa, oikeuttavani tavallani olla ja elää sen, ettei minusta käytettäisi jälkikirjoituksissa sanaa turha.

3 kommenttia artikkeliin “Nainen, sä olet turhaa roskaa.

  1. Tähän on pakko kommentoida, tekstisi toi mieleen niin monesti mieheni ja minun välillä käydyt keskustelut. Itseasiassa kirjoitat tekstissä peloistasi ja elämästäsi aika samalla tavoin, mitä mieheni siitä ajattelee, kun taas oma katsantokantani on eri. Mieheni myöntää suoraan olevansa egoisti ja kokea tarvetta olla jollekin se tärkein ja tärkein hän onkin, minulle. Mutta olenko riippuvainen hänestä en. Hänen pahin pelkonsa on juurikin tuo, että ettei hän jättäisi tänne mitään jälkeä. Siihen liittyy osaksi myös hänen kirjoittamisen vimmansa, hän toivoo, että hänen runonsa jäisivät elämään, kun häntä ei enää ole. Minä taas pidän tätä jotenkin jopa huvittavana, koska oma katsantoni asiaan on täysin erilainen.

    Minusta jokainen meistä on tärkeä (kukaan ei ole turha), jopa se joka jätti sinulle sen ikävän vihaviestinsä on tärkeä. Uskon, että meillä jokaisella on täällä oma tarkoituksemme, jota me toteutetaan kukin tavallamme. Minulle ei ole mitään merkitystä sillä muistaako minut joku tai muistetaanko minut jostakin kuin kuolen, ei sillä ole mitään väliä. Olen kuollut. Mitä minä sillä tiedolla sitten teen, en mitään. Keskitynkin enemmän siihen, millaisia päätöksiä pieniäkin teen täällä nyt, kun elän, millä tavalla ne päätökset vaikuttavat muihin ympärilläni tai itseeni. Ne päätökset tekevät minusta tärkeän. Korvaamaton minun ei tarvitsekaan olla. Siinä missä joku ei vaikka noudata pyykkituvan sääntöjä, minä noudatan, koska se on koko yhteisön parhaaksi, koen sen päivän hyväksi teokseni. Jo noinkin pienellä teolla voi olla tärkeä. Sinä olet tärkeä, jopa minulle omalla tavallasi ja olet vaikuttanut elämääni, koska olen aikoinaan löytänyt blogisi.

  2. Harvoin itsekään mietin isoja linjoja, paitsi perusteluna sille, miksi pitäisi jaksaa olla mukava, kierrättää, auttaa silloinkin kun haluaisi vain lintsata vastuustaan, mutta joskus iskee eksistentiaalinen ahdistus sellaisessa mittakaavassa, johon kaikki, kuten sanottua, eivät ikinä törmää.

    Aina joskus mietin, olisiko helpompaa tulla ymmärretyksi sellaisten ihmisten taholta, joilla on samanlainen perustavanlaatuinen tarve olla tärkeitä, kaivertaa puumerkkinsä edes johonkin.

    <3

  3. Luin kirjoituksesi, aloin kommentoida, pyyhin kommentin pois (se oli ”turha”) ja nyt palasin tänne taas. Se, mitä kirjoitit johdannoksi varsinaiseen teemaan*,sai minussa aikaan aika voimakkaan tunnereaktion. Äitini on nimittäin saanut viime aikoina saman tyylistä palautetta varmasti juuri noilta samoilta tahoilta. Äitini on tehnyt elämäntyönsä vanhustenhoidossa, mutta sen lisäksi hän on tehnyt paljon vapaaehtoistyötä maahanmuuttajien kanssa. Nyt nämä tietyt nettiriehujat sitten mitätöivät täysin hänen julkisella sektorilla tekemänsä työn. Huomasin, että aika kovan nahan kehittänyt äitini oli tuon palautteen johdosta hieman sormi suussa.

    Kun luen rasistivouhkaajien (en nyt käytä termiä ”maahanmuuttokriittinen”) kirjoituksia, yritän toki jollain tasolla ymmärtää heitäkin. Se vain tuntuu koko ajan vaikeammalta ja vaikeammalta, koska tuntuu, että heillä vihaaminen menee kaiken muun edelle. Onko heille olemassa mitään sellaista asiaa, joka saisi heitä pitämään toisin ajattelevia edes jollain tavalla arvokkaina ihmisinä, vaikka mielipiteet eroavatkin? Ehkä ei. Jos otan esimerkiksi äitini elämänuran (tai sinun työsi): heidän mielestään se on merkityksetöntä, koska se on julkisen sektorin työ. Mutta jos äitini tai hänen kollegansa eivät tekisi työtään, kuka sitten hoitaisi vanhukset (tai sinun tapauksessasi nuoret)? Mitä vanhuksille tapahtuisi ilman hoitoa?

    Yritän välttää näiden asioiden ajattelemista liikaa, mutta kuin luin kirjoituksesi, jotenkin jäin jumiin näihin mietteisiin niin pitkäksi aikaa, että tuli etova olo (siis kirjaimellisesti, fyysisesti). Vaikka tiedänkin, ettei näiden nettiräyhääjien joukko ole niin suunnattoman suuri, tuntuu jotenkin vaikealta, että yhteiskunta pitää jakaa ja sitä pitää rakentaa näiden ihmisten kanssa, jolle mikään ei tunnu olevan minkään arvoista. Mietityttää, millaisessa maailmassa elämme viiden tai kymmenen vuoden kuluttua.

    Kiitos paljon monenlaisia mietteitä herättäneestä kirjoituksesta ja hyvää kevättä siitä huolimatta, että tulin nyt tänne kommenttikenttään maalailemaan tuomiopäivää. Ehkä nyt vain on sellainen päivä. Hyvänä päivänä sitten uskon siihen, että hyvä voittaa.

    *Tai näin mä tulkitsin, että varsinainen teema oli se, olenko ”tarpeeksi tärkeä” läheisteni elämässä – tämäkin oli ajatuksia samaistuttava ja herättävä miete ja varsin rohkeasti kirjoitettu, mutta ajanpuutteen vuoksi kommentoin vain tekstin alkupuolta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *