PINGkriisi eli mitä päälle sisältöfestareille?

festarityyli 1.001
– 1 –festarityyli6.001
– 2 –festarityylit2.001
– 3 –festarityylit3.001
– 4 –festarityylit4.001
– 5 –festarityylit5.001
– 6 –festarityylit7.001
– 7 –festarityylit8.001
– 8 –festarityylit9.001
– 9 –

Kuten olen blogin somekanavissa hehkuttanut, suuntaan alkavan viikon perjantaina PING Helsinkiin eli Suomen suurimmille sisältömarkkinoinnin festareille. Pukukoodina on napakan epämääräisesti festariasu, mikä tuottaa allekirjoittaneelle hieman päänvaivaa, nätisti sanottuna.

Katsokaas kun festarirannekkeet ovat jääneet viime vuosina aika lailla täysin ostamatta. Muutamilla klubikeikoilla ja puistokonserteissa olen käynyt, mutta edelliset varsinaiset festarit taitavat olla Ankkarockin hellekesältä joskus ennen kuin Pekka Poudan moshpitkuvaa oli otettukaan ja kyseiset festarit lakkautettu kokonaan.

Tuolloin päälläni taisivat olla mustat jumppatrikoot, joita muuten käytin mukavuutensa vuoksi jo ennen kuin leggingsit tulivat muotiin ja vapauttivat kalsarityylini tai -tyylittömyyteni valtavirta-asustukseksi, APULANTA-paita ja sen alla bikinit, jotka jouduin helteessä valjastamaan käyttöön muun konserttikansan kaatuillessa auringonpistoksen ja nestehukan kourissa ympäriltä. Tuloksena olivat palaneet hartiat, mutta vähemmän lämpöhalvauksinen yleisfiilis.

Heinolan lupausta kotimaalle, ja kaikki suomenkieliset lauseet lyriikoiksi muuttavalle yhtyeelle kunniaa tehnyt pusero on hajonnut käytössä lopullisesti jo vuosikymmen sitten, mutta perjantaiaamun kuolemanaikainen lähtö (oikeasti se on silti myöhemmin, kuin mitä menisin aamuvuoroon) häämöttää jo horisontissa, eikä minulla ole mitään käsitystä siitä, miten festareille pukeudutaan vuonna 2016.

Iskin siis internettiin hakusanoilla ”festarityyli”,music festival style guide” ja ”Coachella”. Saamieni tietojen perusteella päädyin ensihädässäni festarityylipaniikkilaisia tunnetusti vaatettavan H&M:n sivuille ja selailinpa myös mm. Lindexin valikoimaa läpi. Saatte nyt kärsiä tahi nauttia työni hedelmistä – ja kertokaa pliis, jos olen ihan hakoteillä koko festaripukukoodin kanssa!

Uusia asusteita tai vaatekappaleita en ajatellut ostaa; Yhtä tapahtumaa varten ei omatuntoni salli lähteä ostoskierrokselle. Uskoisin sitä paitsi omasta vaatekaapistani löytyvän niin etnoprinttejä, pitsiä, lierihattuja, hapsubootseja kuin kukkapantojakin. Yllätyksenä ja pyytämättä. Ehkä pukeudunkin festarityyliin kuin vahingossa ympäri vuoden, säällä kuin säällä ja kuosiövereistä tinkimättä?


Tämmöisen elämäänsä tyytyväisen löllerön osalta pukeutumisskenessä hiertää sisäreisien lisäksi myös sellainen ei-niin-pieni asia kuin oma kiitettävän kokoinen keho. Ei siis minua vaan muita. Kesätyyliin kun kuuluu paljas pinta ja minimitta, eikä siinä mitään – itsehän painelen mielellään vaikka alasti eteenpäin elämässä, mutta siinä tapauksessa joku läskinvihaaja herkeää poikkeuksetta supisemaan tai huutamaan, että nyt meni ruoka- ja elämänhalu, kun selluliitti vilahti.

Kun sitten PING-keskusteluryhmässä Facebookissa eräs paikalle saapuva siro ja sporttinen sisällöntuottajakollega, pohti, miten pienissä vaatteissa kyseissä karkeloissa tarkenee ja järjestäjätaho kannusti, että pienissä ja hellesäätä olevan luvassa, jäin itse pohtimaan seuraavaa: 

”Väistämätön kysymys on myös se, kuinka pienissä vaatteissa kukaan haluaa meitsin nähdä. Nimim. rantakunto 2006.”

Tarvitseeko omia makkaroitaan pohtia muiden takia ja koskevatko pullukoita erilaiset pukeutumissäännöt ja mistä niitä löytää ja kuka ne on määritelly?

Oma intuitio sanoisi, että kaikkien pitäisi periaatteessa saada pukeutua samoin, jos vaan oikean kokoinen kolttu löytyy, mutta miksi sitten mielensäpahoittajat iskevät kiinni kuin tintit talipallolle, jos kyljistään kumartuessa makkaroille menijät pukeutuvat muuhunkin kuin kaftaaniin? Saataisiinko johonkin mediaan sellainen Feministi-Eki vastaamaan tällaisiin kysymyksiin, kiitos.

Mikä asukokonaisuus tai vaatekappale on mielestänne kivoin / minulle sopivin / paras kyseiseen tilaisuuteen?

P.S. PINGissä on myös ”uimapukukierros” eli ohjelmaa kylpylän allasosastolla. Ironista kyllä, se on ainut asukokonaisuus, jonka olen valinnut ja pakannut. Mitä vähempiin vaatteisiin kurvini täytyy ängetä, sen helpompaa niiden valitseminen on perinteisesti ollut ja se pätee nytkin. Tuo hieman retrovärinen, korkeavyötäröinen alaosa on viikattu laukkuun ja sen kaveriksi lähtenee ihan tavallinen, musta push-up yläosa. Ellen nyt sitten ehdi pistää vielä bikinikriisiäkin kasaan ennen lähtöä…

festaribikinit.001

Seuraa myös: Facebook / Instagram 

Dooris, dooris

Eli olennaisia asioita ihmisyyden ytimestä. Istuin nimittäin bussissa päivänä eräänä ja huomasin vierustoverini syövän karjalanpiirakkaa, tuosta noin vain sitä haukaten. Miten erikoista! Epäjärjestelmällistä, riehakasta, hiukan barbaaristakin!

 Summasinpa tästä huvittuneena omia omituisuuksiani ja totesin syöväni yllättävän järjestelmällisesti kaiken vähänkin raamikkaamman ruoan reunat edellä: kuorelliset leivät, riisipiirakat, pizzan… sekä tietysti ne Dorikset, joita pyörittelin käsissäni tänään Nosh-kutsujen tarjottavia esille nostaessani.

Koska olemme selvästi niin sanoakseni jännän äärellä, haluisin kysyä, löytyykö täältä muita ”kuorityttöjä tai – poikia” vai onko teillä ihan muita ruoan syömiseen liittyviä persoonallisia tai pinttyneitä tapoja?

   
   

Naistenpäivän mietteitä

IMG_2828

Naisten oikeuksien, tasa-arvon ja rauhan päivänä pysähdyn vuosi toisensa jälkeen kiitollisena sen ääreen, miten hienoja tyttöjä ja poikia, naisia ja miehiä tämän maan isät ja äidit ovat kasvattaneet.

Miten monessa perheessä tehdään jo rohkeasti omannäköisiä ratkaisuja pienten lasten hoidon suhteen, jaetaan kotityövastuuta ja mahdollistetaan kouluttautumis- ja urahaaveiden toteutumista puolisolle sukupuoleen katsomatta. Ja miten monet järjestöaktiivit, toimittajat ja poliitikot, miehet tai naiset, puurtavat tasa-arvon eteen vuodesta toiseen.

Ajatus siitä, ettei sukupuolen tulisi vaikuttaa elämässä etenemisen ja täysinäisen ihmisyyden tai kansalaisuuden toteutumiseen lähtee aina ensisijaisesti kotoa. Monimuotoisella medialla, koululla ja varhaiskasvatuksella on oma roolinsa, mutta kodin merkitys on suuri.

Siksi kohotankin hattua appiukolle ja anopille, jotka ovat kasvattaneet pojan, joka jakaa arjen taakkaa mutisematta, on vähintäänkin tasapuolisesti läsnä lapsemme elämässä ja tukee puolisoaan tämän valitsemalla koulutus- tai työpolulla, mikä se kulloinkin onkaan. Ja kaikille muillekin tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa omalla esimerkillään rakentaville vanhemmille.

Viime vuosina ajatukseni ovat lentäneet naistenpäivänä kotimaan tasa-arvo-ongelmien ja -haasteiden kuten naisiin kohdistuvan vihapuheen, politiikassa ja yhteiskunnassa vaikuttavien naisten turvattomuuden tunnetta lisäävien uhkailujen ja töryn syytämisen, lievien tai lähes olemattomaksi sovellettujen raiskaustuomioiden tai yritysmaailman huipun totaalimiehisyyden ääreltä Suomea kauemmaksi.

Maihin, joissa äitiysterveydenhuolto on samaa tasoa kuin 1700-luvun Suomessa, joissa tytöt jäävät joka kuukausi pois kouluista viikoksi kuukautisten takia, lapsiavioliitot ja sukuelinten silpomiset ovat arkipäivää, synnytykseen kuolee hyvin todennäköisesti jossain elämänvaiheessa, lapsensa hautaa nälän, tautien tai huonon hygienian takia lähes jokainen ja yhteiskuntaa pyörittävät yksinomaan miehet, ottaen heikoimmassa asemassa olevien naisten ja lasten asiat vaihtelevasti huomioon.

Ja niihin kylmiin ja äänettömiin ruumiisiin, joita nostetaan Euroopan rannoilta. Pieniin, katkenneisiin elämiin, jonkun poikiin ja tyttäriin. Perheisiin, joiden yhteiselo rikotaan ja mahdollisuus jälleennäkemisestä heikkenee päivä päivältä, kun päätämme että ihmisarvoinen elämä kuuluu meille, muttei heille.

Minulle naisten oikeuksien ja tasa-arvon päivä on joka kuun 16., jolloin tililtä kilahtaa rahaa Unicefille ja SPR:lle, kun seison keräyslippaan kanssa kauppakeskuksessa, toimitan vaatteita vastaanottokeskukseen tai käyn loputonta, toisinaan toivottomalta tuntuvaa dialogia kirjoittaen ja keskustellen, koettaen muistuttaa että ihmisen ei tarvitsisi olla ihmiselle susi, että meissä on enemmän samaa kuin erilaista ja erottavaa; Samat tunteet, perustavanlaatuiset toiveet ja pelot, halu tehdä omasta ja lastemme elämästä turvallinen ja onnellinen.

Anna naistenpäivän lahjasi vaikkapa täällä:

UnicefSPR / Kirkon ulkomaanapu / Naisten pankki

Mitä olen oppinut töissä?

IMG_7228 IMG_7229 IMG_7273 IMG_7287

Olen oppinut kuluneina kuukausina paljon kaikkea työn kannalta relevanttia, mutta ajattelin jakaa nyt pari kevyempää asiaa, joissa ei sukelleta kauhean syviin vesiin tai mennä henkilökohtaisuuksiin.

Ensinnäkin olen oppinut, että kakka kiinnostaa lapsia. No olenhan sen tietänyt tähänkin asti, mutta koirien retkireittien varsille jättämät maamerkit, kirjoissa esiintyvät pupunpapanat sekä vessahommat yleensäkin jaksavat kiinnostaa niin merkittävissä määrin, että mietin, miten ihmeessä ihmislaji on selvinnyt maapallolla näinkin pitkään.

Tiedättekö ne kohtaukset elokuvissa, joissa joku selostaa toiselle radiopuhelimella tai seinän toiselta puolelta karjuen, miten puretaan pommi tai avataan sähkölukko: hirveän yksityiskohtaista prosessin läpikäyntiä vaaditaan! Kun huomaa selostavansa samassa hengessä viikon aikana kymmenennettä kertaa pyyhkimisprosessia vaihe vaiheelta, sitä kyseenalaistaa herkästi elämässä tekemiään valintoja.

Toisekseen, ei-niin-siistien sisätöiden lisäksi, työhön kuuluu yllätyksettömästi ulkoilua ja vaihtelevia sääolosuhteita; Menneinä talviviikkoina piiskaava lumi ja vesi olivat tunkeutuneet piharakennuksien munalukkoihin ja kiikutin kätevänä emäntänä käsilaukustani lukkosulapullon ja nitkuttelin parin suihkauksen jälkeen Abloyt auki. Jälkikäteen sain palautetta, että sehän kävi näppärästi, muttei ihan joka naisen käsilaukussa tai takintaskussa ole vakiona lukkosulaa. Hämmentävä oivallus, ainakin nimimerkille ”talvipyöräilyä jo tämän vuosituhannen alusta”.

Voisin ehkä kirjoittaa vielä siitä, miten vaikeaa on toisinaan polkaista käyntiin yhteisprojekteja, kun jokainen vaihe tuppaa tyssäämään vatvomiseen, vatulointiin ja arpomiseen ennen kuin lähestyvän epätoivon hetkellä homma nytkähtää jälleen liikkeelle. Tai siitä, miten kuluttavaa on tietää jo ennalta, että tänäänkin testataan tiettyjen lasten kanssa yhteisiä sääntöjä tapppiin asti ennen kuin ruvetaan lopulta ihan hyväntuulisina juuri siihen hommaan, jota piti tavan vuoksi vastustaa ensin kynsin, hampain.

Myös omassa kasvattajaidentiteetissä tapahtuu liikettä tiukkis-lepsuilija-akselilla tai ainakin toivoisin tapatuvan – voinette arvata, kumpaan laitaan asetun luonnostaan? Niinpä. Mutta kun näitä juttuja pyörittelee työmaalla päivästä toiseen, tuntuisi tosi turhauttavalta koettaa muotoilla niistä riittävän koherentteja tekstejä vielä vapaa-ajallakin.

Lopetan siis tämän työaiheisen postauksen toteamalla, että lasten mielestä nilkkasyvyinen, auringossa kimmeltävä jäätikköjärvi oli parasta ikinä ja että pelko lasten liiallisesta tasapäistymisestä ”laitoksissa” kuten päiväkodeissa ja kouluissa on pitkälti turhaa. Sillä miten muka näistäkään tyypeistä saisi toistensa kanssa samanlaiset… Sama, varsin usein lapsille esittämäni, heidän kuulumisiaan ja ajatuksiaan kuulostelevaksi tarkoitettu kysymys, tuotti lapsesta riippuen näes hieman erilaiset vastaukset:

 

K: – Mitä mietit?

Lapsi 1: – En mitään, tai no kukkia… kukkia… kukkia.

 

K: – Mitä mietit?

Lapsi 2: – Että tää murrrsssskaa tän toisen. AAaaahhh.

 

Feministisen itsepetoksen vuosikymmenet

IMG_2620

Olen hokenut itselleni, ettei sukupuolella ole paljoakaan väliä siinä, mitä elämässään voi tehdä ja saavuttaa tai ettei sillä ainakaan pitäisi olla. Eikä sen pitäisi rajoittaa myöskään harrastusmahdollisuuksia, vaatevalintoja, värimieltymyksiä, parinvalintaa…. Perusperiaatteenani on ollut kaikessa lyhykäisyydessään se, että yksilön ominaispiirteet ja kiinnostuksenkohteet ovat ensisijaisia ja sukupuoli vain yksi ominaisuus muiden joukossa.

Päivänä eräänä lainasin miehen pyörää, omani kun oli kymmenen kilometrin päässä työpaikan vaunuvarastossa jumissa. Ja jouduin toteamaan, ettei tielle tullut lasikatto, hyvä veli-verkostot tai misogynia vaan niinkin maallinen asia kuin toos… pimp… hei mikä on korrekti termi blogikäyttöön?

Sillä ei vaan pystynyt. Jopa tuohon pyöräni muhkeaan ”naistensatulaan” tarvitsen ajoittain geelityynyn perussatulan lisäksi ja ”miestensatula” oli silkkaa murhaa. Pystyykö joku teräspimpsa oikeasti ajamaan noilla suikerosatuloilla vai tuleeko tässä viimein fyysiset erot vastaan kaikkien ns. perinteisillä mies- tai naisosilla varustettujen välille? (Toim. huom: ne genitaalit eivät tietenkään yksiselitteisesti määritä sukupuolta.)

Jostain luin, että paljon pyöräilevien paikat parkkiintuvat, joten dear Eki, voinko parin vuoden päästä selvitä gynekologisista sorkkimisista tai synnäriltä lauleskellen ilman puudutuksia?

Vai onko sittenkin kyse yksilöllisistä eroista eikä ilmiötä ei voi yleistää sukupuolikysymykseksi?

Onko linjoilla ketään himopyöräilijää (no pun intended) linjoilla vastaamaan  tähän jännittävään pohdintaan?

P.S. Kyllä, nyt ollaan laatubloggaamisen ytimessä!

Se vähemmän tärkeä ilo-sopimus

IMG_2381

Toivoisin, että kotimaamme huolehtisi alkuperäisväestön oikeuksista (lue Emmin kattava ajankohtaiskatsaus aiheesta täällä) siinä määrin kuin niistä verkkokeskusteluissa ollaan huolissaan. Vai ovatko kommenttiketjujen ja valheellisia muka-uutisia levittävien roskasivustojen uhriutujat sittenkin saamelaiskysymysten sijaan huolissaan valkoisen junttijumpuramiehen oikeuksista saada työ- ja yhteiskuntaelämän etuoikeuksia, tuoretta pimperoa ja olutta?

Oma ilo-sopimukseni ei kuitenkaan liity ILO 169-sopimukseen vaan niin sanotusti omaan napaan eli henkilökohtaiseen hyvinvointiini: kuntoiluun, liikkumiseen, kehon pitämiseen virkeänä, voimakkaana, liikkuvana ja pään pysymiseen kasassa.

Aloitin aktiivisemman liikkumisen raskauden jälkeen, kun totesin kehoni olevan löysää ja väsähtänyttä pullataikinaa. Kaipasin omaa aikaa, omaa tekemistä, itseen satsaamista kaiken imettämisen, refluksioksennuksien ja pätkäunien keskellä.

En ehkä halunnut, mutta minun tarvitsi tuossa elämäntilanteessa löytää jotain strukturoitua liikuntaa, johon oli helppo mennä mukaan silloin kun aikaa järjestyi eikä harrastaminen edellyttänyt 3-4 treenikertaa viikossa ja turnauksia paketin päälle.

Kuntosalihommat tai ohjattu ryhmäliikunta, sellaisena miksi se usein mielletään, eivät olleet koskaan tuntuneet jutultani. Kun aikaa oli koulun tai opiskelujen jälkeen (ennen lasta!) vaikka millä mitalla, valitsin ajanvietokseni ja urheilukseni palloilua: kori-, pesä- ja jalkapalloa tai sählyä, sekä kamppailulajeja. Sellaisia lajeja, joissa liikuntaa tuli harjoitettua ikään kuin hauskanpidon sivutuotteena eikä itsetarkoituksenaan.

Kun aikaa oli rajallisesti ja salille sattui samaan treenikaverin, ajoittain myös kyydin, ajattelin velttoilun lopettamisen olevan helpompaa paikassa, josta löytyisi monenlaisia tunteja saman katon alta ja lapsiparkki kaupan päälle. Tosin viimeisintä käytin koko kuntokeskusjäsenyyteni aikana vain muutaman kerran, koska mies hoiti lasta treenien ajan ihan mukisematta. Kävinkin crossaamassa, afrotanssimassa ja kuntopotkunyrkkeilemässä kolmisen vuotta, mutta lempituntieni kadotessa lukujärjestyksestä kokonaan tai pitkiksi ajoiksi, lopahti niiden myötä myös into lähteä liikkeelle.

Nykytilanteeseen vaikuttaa myös työarki matkoineen, jotka haukkaavat vuorokaudesta aikaa ja jaksamista eri tavalla kuin opinnot. Siinä missä puhtia riitti aikaisemmin tehdä ei-niin-mieluisaa liikuntaa, tuntuu tällä hetkellä siltä, että vapaa-ajan pitäisi tuottaa iloa ja tukea työssä jaksamista sen sijaan, että se vaatisi tsemppaamista ja loppujenkin energioiden kanavoimista vastahakoiseen tekemiseen.

Haussa on siis liikunnan ilo. Se oli uudenvuodenlupaukseni ja työn alla on tällä hetkellä ilmoittautua thainyrkkeilyn peruskurssille kotikaupungin kamppailulajeihin erikoistuneelle salille. Vaikka kurssi alkaakin vasta maaliskuussa, olen jo nyt innoissani, mikä lupaa mielestäni hyvää; Sillä onhan liikunta parhaimmillaan silloin kun treenaamaan lähtöä odottaa innolla eikä huokaise raskaasti jo muistaessaan, että tänään pitäisi lähteä, saati vaivu epätoivoon treenikassia pakatessaan.

Aikaansaaminen ja mukavuusalueeltaan poistuminen säännöllisesti antavat toki itsessään onnistumisen ja (itse)kurinalaisuuden kokemuksen ja hyvän, ”terveydestään huolehtivan” kansalaisen sädekehän, mutta ne eivät kanna loputtomiin. Koska mielestäni myös syntymäpullean pitäisi saada nauttia liikunnasta eikä rehkiä lukemattomia tunteja salilla tavoittelemassa jotain sellaista, johon oma mieli tai keho eivät taivu, tänä vuonna puhaltavat itsensä liikuntalajien kirjosta etsimisen tuulet omatoimisen pakottamisen ja itseruoskinnan sijaan.

Miltäs kuulostaa? Ja onko liikunnan ilo myös läskin oikeus vai vaan supertimmien kana-annoksiaan keittiövaa’alla punnitsevien himoliikkujien?

LUE MYÖS: Elämäntaparemontti-postaus ja juttu siitä, mistä tunnistaa elämäntapaläskin

Itsensä ylittämisestä eli myrskyn silmässä

IMG_2144IMG_2142 IMG_2139  IMG_2145

YLE ja muut netissä seuraamani uutispalvelut pelottelevat liikennekaaoksella ja povaavat talven (jota Etelä-Suomessa onkin kestänyt noin viikon tähän mennessä) pahinta työmatkakeliä. HSL lähettää asiakkailleen 650 sähköpostia päivässä tehdäkseen selväksi, että niitä junavuoroja on ihan oikeasti peruttu. Lunta alkaa pyryttää ja mietin, miten usein olen kironnut myöhässä olevia busseja Helsinki-vuosinani, Keravan olemattomista koulumatkayhteyksistä puhumattakaan.

Päätin siis luottaa uskolliseen polkupyörääni ja emännänpohkeisiini enemmän kuin mihinkään julkiseen liikenteeseen. Rosvopipo päähän ja lisäleggingsit jalkaan.

Elokuvallisia mittasuhteita, mitä tulee ihmisenä kasvuun, saavuttanut duunimatka sai työnimikkeekseen Sipoo-Trek into the Darkness ja pahiten kasaantuneissa kinospaikoissa harkitsin teemaan sopivan kappaleen sanoittamista. Siitä tulisi tietenkin Gotta work for it (Blizzard). Luovaa puuhaa tuo talvipyöräily. Itsekritiikki lakkaa, kun aivot jäätyvät.

No se siitä. Mutta oikeasti oli aika huikeaa. Tuuli piiskasi pientä, terävää ja kuivaa pakkaslunta kasvoihin. Pyörteet kietoivat sisäänsä ja tunkivat lunta sisään pyörälaukkuun, taskuihin, niskaan… Paikka paikoin musta asfaltti pilkahti esiin kuin sulapaikka järven jäältä ja taianomaiset lumikiehkurat tanssivat sen pinnalla yksittäisten autojen sujahtaessa ohi, tuoden hetkeksi lisävaloa pimeyden keskelle.

Viiman kääntyessä sivuttaissuuntaiseksi se tarttui renkaisiin, runkoon ja polkijaan ja liu’utti pyörää pitkin poikin. Pääväylän risteävien sivuteiden kohdille oli muodostunut lumivalleja ja hangen alta löytyi yllättäviä kuoppia ja uria. Tuulen putsaamissa paikoissa saattoi nähdä jään kimmeltävän viekoittelevan kavalana lumen alta.

Räkä valui nenästä, hengitys huurusi ja jäätyi kaulahuiviin, ihokarvoihin ja poskille. Mutta mielen täytti keveys, voitonriemu, lähes perverssi itsensä ja ennen kaikkea luonnon voittamisen tunne. Minuapa et saa, pysähtykööt ja hidastukoot muu maailma, mutta pyörä kulkee kun mutsi polkee. 

Ja niin vain olin töissä, lähes samassa ajassa kuin ilman lumimyrskyäkin. Voittajafiilis etten sanoisi. Sitä haluan muutenkin elämääni lisää ja uudenvuodenlupaukseni olikin löytää uusia tapoja tai virkistää vanhoja keinoa, joilla kehoni ja mieleni klikkaisivat paremmin yhteen ja tukisivat toistensa jaksamista. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Tämän hehkutuksen lopuksi haluaisin lainata vielä Tove Janssonin Taikatalvea, jonka tietty kohta nousi vahvasti mieleeni aamuisen fillarikympin puolivälin jälkeen:

”Vasta silloin Muumipeikko huomasi, että tuuli oli lämmin. Se kuljetti häntä tuiskun keskellä, tuntui kuin hän olisi lentänyt. Minä en ole muuta kuin ilmaa ja tuulta, hän ajatteli ja antoi mennä. — Muumipeikko levitti käsivartensa ja lensi. Pelottele niin paljon kuin haluat, hän ajatteli ihastuksissaan. Nyt minä olen päässyt sinusta perille. Sinä et ole sen pahempi kuin kukaan muukaan, kun vain tutustuu sinuun. Nyt et voi enää pettää minua.”

En nyt sanoisi edelleenkään pitäväni talvesta, mutta tänä aamuna oltiin jo hyvin lähellä sellaista hetkellistä mielenhäiriötä.

 

// Kuvitusräpsyt kuvausrekvisiittaa, samoin lapsi ja koira. Otettu lempeämpänä päivänä, vähemmän räkä poskella.

Kylmää kyytiä ja timanttiset vauhdinantajat

image  imageOkei, aloitetaanpa tämä Reippailija-Hemuli-henkinen postaus toteamalla, että näytän ylläolevassa kuvassa ihan suunnistajalta. Liekö syypäänä pipo, otsalamppu, heijastinliivi vai niiden yhdistelmä. Ei sillä että suunnistajalta näyttäminen tarkoittaisi elämän olevan ohitse (tarkoittaa se vähän), mutta se antaa täysin väärän kuvan todellisuudesta – suuntavaistoni kun on yleinen naurunaihe ja kaiken kaikkiaan surkuhupaisen huono.

Suuntavaistottakin osaa polkea tai juosta työmatkareittiä, joka pitää sisällään lastenlaulua mukaillen suoraa tietä, suoraa tietä, mäkiä on matkan varrella. Yksi käännös koko reitillä!

Mutta helkutti, kun on suunnitellut hyödyntävänsä päivystys-työvuorolistoista johtuvat poikkeukselliset työajat ja juoksevansa kotiin. Niin eiköhän tule koko talven kovin pakkanen.

Ja kun on tyhmä, juoksee kymmenisen kilometriä topissa, ohuissa juoksutrikoissa ja ohuttakin ohuemmassa juoksupusakassa. Puolet takapuoleni ja reisieni selluliiteista johtuu muuten varmaan jo aikaisemmin elämässä jäädytetyistä kudoksista.

Paleltumia eli ei, viidentoista pakkasasteen leudonleppoinen ilma korvensi jo vähän keuhkoja ja tsemppisoittolista tuli todellakin tarpeeseen.

Kännykkäkin hyytyi viimeisten kilometrien kunniaksi ja katkaisi niin musiikit kuin suorituksen kellottamisenkin. Siinäpä hyvä nyrkkisääntö: kun alkaa olla niin kylmä, että älypuhelin yrittää itsemurhaa, jää suosiolla sisään. Ei ole ihmisten hommaa enää.

Juoksuharrastukseni on ollut enemmän tai vähemmän luovalla tauolla hetken, kun työmatkapyöräily on syönyt riuhtomishaluja. Liikuntarintamalle on muutoinkin tulossa uudelleenpriorisointia ja muutoksia, jos aikataulut loksahtavat kohdalleen. Jos sen kautta löytäisi jälleen uutta potkua ja iskua liikkumiseen.

Lupailin liikunnalle vauhdittajia ja tässäpä postauksen lopuksi paskim… heikoimmankin juoksuvireen kohentajaksi sementoitunut soittolistani – eikun vaan testaamaan, eikös? Salille, lenkille tai vaikka siihen suunnistukseen.

Kuuntele TÄÄLLÄ

image image image image image image image

2015 kicked my ass and I want revenge

IMG_0142 IMG_1591IMG_0174 IMG_0209 IMG_0255 IMG_4802 IMG_0610 IMG_5544 IMG_1121 IMG_1161  IMG_1838 IMG_1836 IMG_1899 IMG_1991 IMG_1257  IMG_6609 (1) IMG_0369 IMG_4297 IMG_1675IMG_0168 IMG_2273

Joku oli 2015 jakanut Tumblriin tiivistelmän vuodestaan ja se kuulosti tältä ”2015 kicked my ass and i want revenge”. Klikkasin sydäntä vaistonvaraisesti ja tajusin, että vuonna 2015 tapahtui paljon kaikkea. Omaan makuuni liian paljon kaikkea.

Hullu opiskelujen loppukiri, valmistuminen juhlineen, kesälomasta leijonanosan haukannut mökkiremontti, ensimmäisen omistuskodin myyminen pois ja unelmakodin menetys onnekkaammalle ostajalle, työnhakuprosessi ja työpaikan saaminen, tarpeisiin sopivan, joskaan ei niin romantisoidun täydellisen asunnon osto, evakossa asuminen, remontti….

Ennen kesää sanoin, että keväällä rutistettiin aika lailla verenmaku suussa ja kesäloma tuli tarpeeseen, vaikka sitä vietettiinkin kuullotehöyryissä kylpien. Kun joku kysyi kuulumisia, olen summannut olotilani toteamalla, että oli aika raskas syksy.

Uuden duunin alku ja uudenlaisissa työtehtävissä aloittaminen veti löysät ajat ja jaksamisen vähiin elokuussa. Piti opetella liuta nimiä, työtapoja, erilaisia spesifejä työtehtäviä, joihin laaja-alaiset perusvalmiudet antava koulutus ei paneudu, ja niinkin yksinkertaisia asioita kuin tavaroiden paikkoja. Omaksuttavaa riittää vieläkin, mutta päässä ei enää surise iltaisin uusien asioiden paikkaansa etsivä parvi.

Lokakuussa puunasimme asuntoa esittelykuntoon, useita kertoja ja tosissamme sekä ryhdyimme hieromaan kauppoja. Oli pankissa juoksemista, näyttöjä varten siivoamista, asunnon myyntiin liittyvien käytännön asioiden hoitamista ja lopulta myös muuttokuorman pakkaamista sekä vanhan kodin laittamista luovutuskuntoon.

Marraskuun alussa saimme avaimet ja remontti alkoi. Sitä tehtiinkin illat, yöt ja viikonloput, puolen suvun voimin. Sitten muutettiin, koottiin kalusteita ja kiinniteltiin tauluja. Painoa lähti kolme kiloa, tukka karisi päästä ennätystahtia ja bussiin tai sohvalle tuli torkahdeltua tavallista useammin.

Joulukuun alkuun mennessä asunto alkoi olla kelvollisessa kunnossa, mutta sitten alkoivatkin joulupuuhat harrastuksissa retkien ja erikoisohjelman merkeissä ja töissä joulukalenterihommissa.

Mitkä osa-alueet elämästä ovat sitten kärsineet tästä ruuhkaisesta syksystä eniten? Partiopuuhat tuntuivat puisevilta ja vastuuta tuli siirrettyä syksyn mittaan isolla kädellä ryhmän toiselle vetäjälle. Myös blogi jäi enenevissä määrin taka-alalle, kun ylimääräisiä tunteja ei vaan saanut kaavittua kasaan, ei edes unien kustannuksella. Myös salilla tai ohjatuissa liikunnoissa käymisen tahti on hidastunut, muttei onneksi jäänyt kokonaan pois. Ja työmatkapyöräily sekä satunnaisesti töihin juokseminen ovat paikanneet tilannetta.

Vanhempana olen potenut massiivista huonoa omatuntoa evakkojaksosta, joka näkyi kuulemma lapsen käytöksessä päiväkodinkin puolella. Lisäksi remontin viemä aika ja muutenkin opiskeluaikoihin verrattuna pidentyneet hoitopäivät ja lyhentyneet yhteiset iltapäivä- ja ilta-ajat ovat tuottaneet omantunnon tuskia. Onneksi on mies, joka hoitaa päiväkotiin viemiset ja hakemiset lähes yksin ja kokkailee lapsen kanssa sekä ulkoilee ja rakentelee legoilla. Ei jää tuo laatuaika vanhemman kanssa minun harteilleni, vaan ehkä kolmasosa siitä.

Jotenkin olen sanonut itselleni, että valittaa ei saisi, väsyä ei saisi, koska jaksavathan muutkin. Mutta jossain kohtaa terve järki ja aviomieheni ovat puuttuneet peliin ja todenneet, että esimerkiksi saunan öljyämisen, portaiden maalausurakan ja keittiöremontin voisi ehkä tehdä eri kerralla kuin yläkerran suurremontin.

Ja muutkin läheiset ovat muistuttaneet, että ei kannata vetää itseään loppuun, varmasti aiheellisesti; Joskus menneinä vuosina olen ajatellut että on normaalia stressi-itkeä itsensä tärviölle, jos nyt ei viikoittain, niin ainakin säännöllisesti.

Paljon hyvää on tapahtunut, mutta mikään ei ole tullut valmiiksi annettuna, helpolla tai ilmaiseksi. Josko tasaisempaa kyytiä ensi vuonna?

 

 

JOULUTERVEISET

IMG_1815 IMG_2005 IMG_6803IMG_2033 IMG_2035 IMG_2079 IMG_6796 IMG_2091 IMG_2094 IMG_6686 IMG_6806IMG_2083IMG_6776  IMG_6799  IMG_2032

Tulipa pidettyä pisin postaustauko ehkä sitten blogin perustamisen. Kiitos jos löysit tänne edelleen ja anteeksi hiljaiselosta. Ärsyttää itseäkin, että niin moni asia on jäänyt dokumentoimatta ja jakamatta.

Tuli syksyn päätteeksi pienoinen loppuunpalamisen tunne ja oli pakko karsia kaikesta ”ylimääräisestä”. Siitä lisää enempi, kun saan sanat aseteltua oikeaan muotoonsa.

Mutta joulu pyhineen meni hyvin ja viiden päivän lomapäivistä, vapaa- ja pyhäpäivistä koostuva hengähdystauko ei olisi voinut osua parempaan hetkeen.

Kuutti oli ennen joulua ihan kierroksilla ja aattona uskaltautui hädin tuskin pukin syliin, laulamisesta ei kannattanut edes puhua. Mutta kun pahin jännitys oli ohi, ruokailut ja muut hommat sujuivat iloisesti ja lahjoista on nautittu pitkin lomaa. Legorakennelmat ovat olleet isän ja pojan projekti ja itse olen pelaillut ja lueskellut (myös) lapsen kanssa.