Veemäisestä taistelutahdosta puheenollen

14492362_10210371055101073_589641109471700051_n-2 img_1437-2

Ari Paunonen oli Juoksija-lehdessä sitä mieltä, ettei veemäinen taistelutahto sovi kauniimmalle sukupuolelle. Taidan olla sitten sitä rumempaa sukupuolta, sillä edellämainittua nimittäin löytyy; Eräs sukulaiseni tuppasi sanomaan, että jos ei tiedolla tai taidolla, painat sitten kiukulla. Ja niin olen tehnyt opiskeluissa, arjen kaaoksessa, lenkkipoluilla ja muissa urheiluhommissa. On painettu eteenpäin jäätävällä univelalla, hiellä, verellä ja kyynelillä.

Edellisestä 15 km lenkistäni oli vierähtänyt melkein vuosi, mutta kymmenen kilometrin hilppaisuja oli toki kertynyt paljonkin. Kun töissä tuli heitettyä puolivillainen veto aiheesta, irtoaisiko viisitoista tai kaksikymmentä kilometriä näin puolikylmiltään, lähdin tietysti leikkiin mukaan. Jopa parikymppinen olisi houkuttanut, mutta siitä juoksukaverini kieltäytyi ykskantaan.

Kestän kyllä lyöntejä ja potkujakin ottaa treeneissä vastaan, mutta voin sanoa, että se vihoviimeinen, lähes parin kilometrin pituinen mäki lenkin lopussa vaati myös sitä veemäistä taistelutahtoa. Kun ikäeroa oli häviökseni yli kymmenen vuotta ja painoeroa ainakin viisitoista kiloa ja sukupuolikin osaltani ”väärä”, olin tyytyväinen etten ottanut juoksuvauhdinkaan osalta pahasti kuonooni. Minuuttipeliä ja sillai.

Sen verran täytyy sanoa, että seuraavan vastaavan tilanteen osuessa kohdalle, sivustaseuraajat huikkasivat jo etukäteen, että tästä et sitten lähde lyömään vetoa! Ai miten niin yllytyshullu ja jääräpäinen? Ei koskaan.

Jäi hiertämään lenkkarinsyrjää siinä määrin, että se puheena ollut kaksikymmentä kilometriä pitää oikeasti juosta taas jossain vaiheessa…

 

 

Ota tässä nyt sitten pihakuvia…

output_Ee0oKy


…kun terassilla lentelee supersankari.

Elämme akuuttia Flash-vaihetta enkä meinaa nyt koneet jumittavaa roskaa tai tapaa laitattaa tatuointeja vaan lapsen villitysenomaista taipumusta esitellä juoksutaitojaan mainostamalla olevansa, vaatimattomasti ”maailman nopein mies”.

Pitäisikö sanoa, että joo joo, nopea olet vai paljastaa karu totuus?

P.S. Jos luet juttua mobiilissa, klikkaa kuvaa, niin postauksen pointti aukeaa paremmin!

PINGviininä luoksesi liu’un

IMG_8856 IMG_8877IMG_8865 IMG_8863

Voisin jorista tähän jotain siitä, miten on siistiä, että edelleen tukevasti kasvusuuntaiselle sisällöntuottamisen (ja sen avulla markkinoimisen) alalle, digitaalisen median uusille kuvioille ja monipuolistuvien julkaisukanavien osaajille on saatu tasokas tapahtuma, jossa sekä kohdataan että koulutetaan. Olen vakavasti harrastukseni ottavana bloggaajana ja uusille haasteille ja tuttavuuksille lämpenevänä tyyppinä aidosti innoissani myös edellämainituista.

Mutta toukokuun ensimmäiset viikot ovat olleet aika ryydyttäviä. Allergia on puskenut päälle pahemmin kuin moneen vuoteen, kiitos rytinällä tulleen kevään. Hengittämisen mahdollistavat lääkkeet turvottavat kädet, jalat ja naaman tunnistamattomiksi ja olo on kuin halolla päähän lyöty. Kun päälle iskivät vielä äänen ja lopunkin virran vievä flunssa ja pari sairaana sohvannurkassa torkuttua päivää sekä vieressä omia asioitaan kimittävä lapsi, alkaa lääkkeiden viimein purressa ja olon hissuksiin kohentuessa viikonlopulle kasaantua melkoiset odotukset.

Olen kuunnellut oman ja parinkymmenen muun lapsen ilot, surut ja Ryhmä Hau-jutut mielestäni erittäin kiltisti. Pyyhkinyt, pukenut, niistänyt ja ruokkinut päivästä toiseen – oli oma olotila mukava eli ei. Ja siinä välissä bloganneeni ainakin toisinaan aktiivisesti.

Koenkin ansainneeni uutta virtaa ja inspiraatiota antavat somepöhinät, pari lasia kuohuvaa, poreet ja huonekaverin, joka on yksi hymyilevimmistä ja mukavimmista tyypeistä, joihin olen viime aikoina tutustunut. Joten PING Helsinki, olen todellakin valmis. Bring it on!

Ja pahoittelen jo etukäteen sitä, jos meininki on omalta osaltani koko tapahtuman tällainen:

Dooris, dooris

Eli olennaisia asioita ihmisyyden ytimestä. Istuin nimittäin bussissa päivänä eräänä ja huomasin vierustoverini syövän karjalanpiirakkaa, tuosta noin vain sitä haukaten. Miten erikoista! Epäjärjestelmällistä, riehakasta, hiukan barbaaristakin!

 Summasinpa tästä huvittuneena omia omituisuuksiani ja totesin syöväni yllättävän järjestelmällisesti kaiken vähänkin raamikkaamman ruoan reunat edellä: kuorelliset leivät, riisipiirakat, pizzan… sekä tietysti ne Dorikset, joita pyörittelin käsissäni tänään Nosh-kutsujen tarjottavia esille nostaessani.

Koska olemme selvästi niin sanoakseni jännän äärellä, haluisin kysyä, löytyykö täältä muita ”kuorityttöjä tai – poikia” vai onko teillä ihan muita ruoan syömiseen liittyviä persoonallisia tai pinttyneitä tapoja?

   
   

Sen piti olla hiirimatto!

IMG_0003

Sanoi aviomieheni aimo annos epätoivoa äänessään. Pitipä nyt tällaiset maanantaiterveiset tulla jättämään, takki on hieman tyhjä viikon ensimmäisen työpäivän ja lumimyräkässä kotiin juoksemisen jälkeen. Joten tämän tiukempaa yhteiskunnallista analyysia ei nyt irtoa.

 

 

Ei mennyt ihan odotetusti

IMG_6571

Keskustelin tuossa päivänä eräänä Kuutin kanssa siitä, että olisi kiva, jos tämä kertoisi päiväkotipäivästään muutakin kuin sen, että on mennyt ihan hyvin. Meinasin siis sitä, että kavereista, leikeistä, jumpista, muskareista, suruista ja iloista voisi kertoa laveammin ja kuvailevammin.

Lapseni oli kuitenkin ilmeisesti tulkinnut toiveeni hyvin kirjaimellisesti, sillä eilen iltapäiväkeskustelumme meni seuraavasti:

Norppa: Miten päiväkodissa meni?
Kuutti: Oikein mainiosti.

Ja sen jälkeen lapsi tuijotti minua, ikään kuin odottaen palautetta siitä, oliko uusi ilmaisun tapa nyt sitten edellistä parempi. Voi luoja. Yritys hyvä kymmenen, kummallakin, keskinäisen ymmärryksen aste pyöreä nolla. Teini-ikää odotellessa.

 

 

Televisio, joka melkein aiheutti sydänkohtauksen ja avioeron

IMG_1342

Aviomieheni oli selvästi päättänyt ottaa ainakin jotain iloa irti siitä, että edessä on muutto ja remontti. Uuteen kotiin kun tavataan tehdä hankintoja ja mikäpä sen mielekkäämpää sisustamista kuin uusilla hifistelylampuilla ja näytöillä pesän rakentaminen… (Aikalailla kaikki?)

Tulin totaalisessa työpäivän-jälkeis-jumituksessa kotiin, kun mies alkoi ehdottelemaan päivityksiä kodin viihde-elektroniikkaan.

L: ”Ajattelin hankkia olohuoneeseen sitten telkkarin.”

K: ”Kuis nyt näin? Vähän aikaahan sitten tuo toinen näyttö vasta ostettiin?”

L: ”No luovutetaan se porukoille, kun haluan kunnollisen näytön olohuoneeseen, nyt kun kerran tulee olemaan sellainen.”

K: ”Ok, sun rahojahan ne on enimmäkseen.”

L: ”Noniin, nyt klikkasin sen televisio-tilauksen menemään. Se on sitten 4K.”

K: ”Mitä helvet…? Mistä se on oikein tehty, valkokullasta? Millä rahalla sä… HNGGHHH.”

….

Voin kertoa, että aivot menivät solmuun ja sydän jätti pari lyöntiä välistä – harkitsin sekunnin kymmenesosan myös avioeroa, ennen kuin puolisoparkani riensi kertomaan, ettei kyseessä suinkaan ollut neljän tuhannen euron töllötin vaan termi liittyi ilmeisesti kuvan tarkkuuteen.

Sen enempää en ehtinytkään tajuamaan selonteosta, sillä keskityin kuivaamaan kauhunhikeä otsaltani ja rauhoittelemaan pumppuparkaani. Huh huh, jokin roti tuohon säikyttelyynkin.

 

 

 

Teräsreisi tässä moi

FullSizeRender

Sarjassamme töissä kuultua. Huilasimme kahden ohjatun leikin välissä polvi-istunnassa jumppasalissa, kun yksi lapsista koputti reittäni.

—-

Pohtijatyyppi: ”Miten sulla voi olla nämä näin isot?”

Norppa: ”Ne on kuule pelkkää lihasta, kovalla työllä hankitut. (KÖH)”

Keskustelun aloittaneen lapsen kaveri siihen: ”Isot lihakset onkin!”

Ja pienen miettimisen jälkeen…

Pohtijatyyppi: ”Voimaa! Oo! Paljon voimaa!”

—-

Tässä sitten mietin, että kannattaako treenata vai ei? Palaute on vähän ristiriitaista!

Nimimerkillä ThunderThighs_89

 

 

Mun pitäis

FullSizeRender-1

Liikkua ensi viikolla enemmän.

Lakata syömästä työpaikan herkkukaappia tyhjäksi pikkuhiljaa, olkoonkin että hankin sinne täydennyksiä.

Rapsuttaa enemmän kissoja ja ulkoiluttaa enemmän koiraa.

Kirjoittaa vanhempainiltayhteenveto ja tehdä miljoona muutakin pientä työjuttua.

Lakata rapsuttamasta rintakehän näppyjä auki asunnonvaihtostressiä purkaakseni.

Hommata uusi matkakortti hukkuneen tilalle ja palauttaa kirjakerhopaketti, mutta kun keskustaan ei vaan selviä ei sitten millään.

Ottaa enemmän kuvia.

Jaksaa leikkiä myös oman lapsen kanssa. Ei siis vaan keksiä tälle puuhaa vaan oikeasti leikkiä.

Kirjoittaa enemmän blogeja ja vähemmän omia hömpänpömppätekstejä englanniksi, kun niitä nyt ei ainakaan kukaan lue.

Sortteerata tavaroita kierrätykseen rankalla kädellä.

Ja ja ja ja…

Lopettaa näiden pahusten listojen tekeminen paperille tai päähän, koska ne eivät ainakaan edistä allekirjoittaneen kokonaishyvinvointia.

P.S. Ja muistaa, että olen ilmeisesti prinsessa, joten millään tällä ei oikeasti ole väliä, sillä kaikki ratkeaa heti kun löydän tarpeeksi hyvää palvelusväkeä!

 

 

She, being born in the body of a maid, had a spirit and courage at least the match of yours

IMG_5489
IMG_5514IMG_5491IMG_5512

Eilisenä päivän asuna toimi Taru Sormusten Herrasta-teemasynttäreiden kostyymi, johon löysin materiaalit enimmäkseen omasta kaapistani. Vain kansallispukuun kuuluvan liivin lainasin äidiltäni ja pienen tikarin veljeltäni. Vyö on kirpparihamstrattu Keravan Fidalta.

Korvakorut sain valmistujaislahjaksi ja ne on hankittu Porvoon DesignDelistä. Pusero ja hame on ostettu aikanaan ihan arkikäyttöön H&M:ltä ja peruukki tarttui mukaan niinkin eksoottisesta paikasta kuin Renkomäen ABC:n sekatavaraliikkeestä.

Jos näissä sitten maanantaina töihin?