Kauhujen työmatka

horrorii.001

Kun poljin anivarhain töihin, oli vielä aamuhämärää. Kuu mollotti taivaalla, mutta pilvet roikkuivat niin alhaalla, että ne näyttivät lipuvan pitkin alavia peltoja. Liikennemerkit, ladot ja talot sukelsivat aavemaisesti esiin sumusta.

Oli hiljaista ja muut, satunnaisesti vastaan tulevat, tienkäyttäjät näyttivät utuisilta haamuilta. Sivutiet eli enimmäkseen heikosti valaistut ja paikoitellen pusikoituneet pikkukadut eivät houkutelleet poikkeamaan tieltä.

Muutama matkan varrelle osuva huonokuntoisempi puutalo näytti tavallistakin enemmän kummitustalolta.

Pyörän lampun valokeila valaisi vain pienen kaistaleen tiestä ja korosti ajoittain häiritsevästi hopeapajuja ja muita tavallista vaaleampia kasveja, melkein kuin kasvot olisivat nousseet esille tienvierustoilta.

Eräällä yksinäisellä pelto-osuudella katulampuista useampi alkoi räpättää ja värjyä kuin parhaimmassakin kauhuelokuvassa. Kaiken komeudeksi sumun keskeltä tielle lennähti iso varis, joka jäi naputtamaan minua kiiltävillä silmillään eikä osoittanut mitään aikomusta vaihtaa maisemaa, vaikka ajoin ihan lähelle.

Tilanne alkoi kaikessa karmivuudessaan saada tragikoomisia piirteitä, kun tehokuuntelussa viime aikoina ollut soittolista latasi kuulokkeisiin tämän kipaleen:

Vilkas mielikuvitus rauhoittui kummasti, kun hihittelin samalla, kun pungersin polkea hiki selässä ylämäkeen.

Nainen vuorella eli hyvä Ellos hyvä!

FullSizeRender-4 FullSizeRender-7 FullSizeRender-5 FullSizeRender-6 FullSizeRender-3FullSizeRender-2

Avasin Elloksen ulkoiluvaatemainoslehtisen ja yllätyin. Positiivisesti, voitteko kuvitella.

Nainen tekemässä oikeasti jotain liikunnallista! Ei vain tyrkyttämässä peppuaan. Saa sitäkin tehdä, jos tykkää, en toki tuomitse eikä pitäisi tuomita muidenkaan. Liikunnalliset kuvat vaan olisivat paikallaan, liikuntavaatteita kun ollaan kauppaamassa.

Yli 20-vuotias nainen mainoskuvissa!

Ei söpöilyposeerauksia vaan tekemisen meininkiä eleissä ja ilmeissä!

Nainen, joka on saavuttanut seikkailu-urallaan hienoja, myytävään tuotteeseen liittyviä etappeja. Ja hänet esitellään aktiivisena toimijana sekä kerrotaan hänen tarinansa malliston esittelyn ohella.

Leikkipuistopukeutuminen mainittu juu, mutta tuodaan esille myös mahdollisuus suurempiinkin seikkailuihin heittäytymiseen.

Nyt kyyninen hiekkapillukin tykkäsi, lisää tällaista!

 

 

SYNNINPÄÄSTÖ

IMG_0688

En pahemmin käy kirkossa. Ehkä pitäisi, sillä kouluaikojen kelloonvilkuilun sijaan olen aikuisena huomannut rauhoittuvani ”pakollisten” kirkkovierailujen aikana.

Musiikki, tutut, hieman laahaavat laulut, luterilaiseen perusluonteeseen kuuluva hieman fatalistinen ja iloton yleisvire, joka on sekä traaginen että koominen ja tuntuu sekä vieraalta että omalta.

Isoista ikkunoista siivilöityvä valo, ihmiset, jotka eivät kehtaa räplätä kännykkää ja ovat, ainakin suurin osa, henkisesti läsnä. Monet myös kurkottavat itsestään ulos- tai ylöspäin, hengittävät sisään, etsivät lohtua, vastauksia, parempaa huomista, yhteenkuuluvuuden tunnetta, hyväksyntää… mitä kukin nyt kaipaa.

Sain kuitenkin synninpäästöni muualla kuin kirkonpenkissä. Kävin nimittäin työterveystarkastuksessa. Jutustelimme uuden työn luonteesta; haasteista, työilmapiiristä ja mahdollisista ongelmakohdista. Fyysisistäkin seikoista: ergonomiasta, unen saannista, työmatkoista ja muista puitteista.

Käsittelimme myös terveydentilaani ja elintottumuksiani. Painoa ja pituutta kysyttäessä sanoin pituudekseni sataseitsemänkymmentäkaksi ja työterveyshoitaja kysyi: ”Entäs pituus?”. Sanoin, että juuri se ja hän ihmetteli että seitsemänkymmentäkaksi senttiä? Oli merkinnyt kyseisen luvun painon kohdalle – mikäs siinä, lähti kymmenen kiloa painoa kerralla!

Mittasimme painon ja pituuden ja ensimmäistä kertaa elämässäni, sitten kolmannen luokan terveystarkastuksen, tuulen suunta ei kääntynyt leppoisasta terveydentilan arvioinnista painoni kauhisteluun. Painoasia ei ole tuntunut koskaan herättävän terveydenhuoltoalan henkilöstössä huolta silmämääräisen arvion perusteella, mutta tieto painon numerosta on sen sijaan aiheuttanut pelkoa ja kauhua.

Tällä kertaa sain kuitenkin kuulla olevani perusterve – noin yleiskunnon, verensokerien, kolesterolin, hemoglobiinin, verenpaineen ja ammattilaisen mielipiteen perusteella. Parinkymmenen (edestakaisen) kilometrin työmatkan taittaminen pyörällä, säännöllinen juoksu ja salihommat sekä kasvispainotteinen ruokavalio nähtiin myös plussapuolina. Joten jos kokisin voivani hyvin fyysisesti ja henkisesti, olisimme sillä selvät.

Kerrankin terveystarkastuksesta lähtiessäni tunsin itseni yhtä terveeksi tai terveemmäksi kuin sinne astuessani. Aikaisemmin kun läskikauhistelu ja ”terveysfasismilla” päähän lyöminen ovat saaneet olon kurjaksi ja terveellisen sapuskaan satsaamisen sekä liikunnallisempaan arkielämään pyrkimisen tuntumaan turhilta – läski kun ei voi olla terve, vaikka olisikin yleisimpien mittareiden valossa terveempi kuin hoikempi kanssasisarensa.

En tiedä milloin elämänlaatu, onnellisuus, hyvä peruskunto, työssä ja työn ulkopuolella jaksaminen ja omassa kehossa viihtyminen ja liikunnan ilo unohdettiin hyvinvoinnin mittareina. Milloin ryhdyttiin arvioimaan ulkoisten seikkojen perusteella, liikkuvatko vastaantulijat oikein ja syövätkö sopivasti?

Päätettiin sivuuttaa kätevästi, sairaudet, henkiset ja fyysiset, geenit, vammat ja elämäntilanne. Ryhdyttiin jakamaan sosiaalisessa mediassa pilkkakuvia ihmisistä, joilla on selluliittia pepussa tai takareisissä ja arvostelemaan kilvan kommentitosiossa sitä, miten ei-treenaavat voisivat pukeutua säkkiin ja pysyä poissa julkisilta paikoilta.

Näistä ja monista muista syistä tuntui todellakin arvokkaalta tulla kohdatuksi ihmisenä, ei vaa’an numerona. Saada niin sanotut terveen paperit siitä huolimatta, että monen mielestä se ei ole mahdollista.

 

P.S. Kuvassa työvaate-treenivaatekombo. Päivä kun piti sisällään 25km pyöräilyä, työpäivän ja 1,5h crossingia.

 

Tulipa juostua 15 ja 250

Mitä saavuttaa sillä, että juoksee kesäkuukausina hävettävän vähän?

Ilmeisesti vähemmän kipeät nilkat, polvet, lonkat ja nivuset… Sekä niin huonon omatunnon, että tulee paineltua kerralla pitkälle.

15km on pisin lenkki naismuistiin tai ainakin viimeiseen viiteen vuoteen ja fiilis on yllättävän hyvä.

Lomalla tehty tankkaus ei ole tainnut mennnä hukkaan. Nimimerkillä massakausi jo vuodesta 1989.

Ja onpa uuden juoksusovelluksen aikakaudella tullut kipiteltyä 250 kilometriä eli tieverkkoa pitkin esimerkiksi Helsingistä Viipuriin.

Mitäs muiden kesätreeneille tai -juoksuille kuuluu?

Elämäntapaläski

Olipa kerran juhlien kevät. Valmistujaisia, täysiä kymmeniä, ylioppilasjuhlia, risteilyä ja muutamat ravintolajuhlallisuudet. Kakkua, kuohuvaa ja ihania ruokia. Naurua, hyvää seuraa ja mieltä. Ja ärsyttävät, mutta luontevat pari lisäkiloa vaa’alla… Toisilla kun ruoka menee suoraan läpi ja toisilla kaikki ekstraenergia jämähtää suoraan sisäreisiin. (Parin painokommentin jälkeen kirjoitettu avautuminen aiheesta löytyy täältä.)

Aina kun keskustelen asiasta ravitsemus- tai liikunta-alan ihmisten kanssa, he väläyttelevät kilpirauhasen toiminnan häiriön mahdollisuutta. Oma taisteluni rajatapauksiksi osoittautuneiden kilpirauhasarvojen ja julkisen terveydenhuollon kanssa loppui aikanaan siihen, etten enää jaksanut vääntää, kun mitään oireita ei otettu vakavissaan eikä lääkityksen kokeileminen tullut kysymykseenkään.

Voisin toki kirjoittaa siitäkin, miten lapsensa ei kannattaisi antaa syödä itseään paksuksi vaan tämä saisi aikuisena valita kohtalonsa samalla tavoin kuin uskonnon tai poliittisten mielipiteiden suhteen. Miten kerran paksu aina paksu. Mutta ajattelin lähestyä asiaa hyväksyvällä ja huumoristisella asenteella (vähän kuin itseni kategorisoinnin kohdalla)…

– – – – –

”Keksimme” lenkillä, miksi painoni pysyy muutaman kilon heilahteluja lukuunottamatta samoissa luvuissa, muttei laske:
 

V: Susta olisi voinut tulla muiden luontaisten ominaisuuksien perusteella hyväkin pitkän matkan juoksija, jos olisit kevyrakenteisempi.

K: Niin, mutta kaikkea ei voi saada.

Ja näin kuntoilumuotona juoksu on tietysti hyvä, kun tällä massalla myös kulutus on aika kova. Päälle kympin lenkeillä juoksusovellus huutelee lähes tonnin kulutusta.

Tiedätkö mitä se tarkoittaa?

V: No mitä?

K: Sitä että voi syödä enemmän!

V: . . .

K: Meinaatko, että nyt ollaan elämäntapaläskin logiikan kivijalan äärellä?

 

 

Haamuraja rikki

En ole pahemmin juossut yli kymmenen kilometrin lenkkejä sen jälkeen kun likipitäen kaikki niveleni: polvet, kyynerpäät, lonkat, ranteet, nilkat – jokainen nivelpoloinen mitä käytin arjessa tai urheillessa vähänkin enemmän, alkoivat raskauden jälkimainingeissa kiukutella.

Nytkin on tosin lonkka ja nilkka kipeänä, mutta oikea ja vertaiskuvallinen aurinko kurkistelevat kilpaa pilvien raoista. Tästä se lähtee; Ensi kuussa viisitoista ja juoksukesän jälkeen kaksikymmentä kilometriä.

Ja nyt kaikki multimaratoonarit hiljaa siellä! Kropan totaalilakon jälkimainingeissä jokainen lisäkilometri lenkkiin ansaitsee pienet virtuaaliset ja eteisessä hikisenä kiskaistut tuuletukset, saati sitten pari, kolme ekstra-kilometritolpan väliä.

P.S. Nykyisen juoksusovelluksen osalta meni myös 200 juostun kilometrin raja rikki!

 

 

PAJUNKISSA 2015

Pääsiäisleiri pienessä kuumeessa. Mitäs tästä nyt sanoisi?

Boffereilla mäiskimistä, hernekeittoa, pyttipannua ja kaminan kyljessä sählätessä sulatettuja makuupusseja. Aarteenetsintää, tikanheittoa, saunomista ja käytettävistä majoitteista kinastelemista.

Itse puolenyön aikaan keksittyjä typeriä korttipelejä, laululeikkejä, levoton ensimmäinen yö ja leirielämää ihmetteleviä vanhempia. Märkiä sukkia, hanskoja ja pipoja kuivumassa siellä täällä. Puissa kiipeileviä katoksen rakentajia ja isoihin saappaisiin hypänneitä, johtopesteissä toimivia nuoria.

Ihan perus leiri siis. Mitä nyt flunssaisena torkutut päiväunet eivät välttämättä kuulu yleiseen päiväohjelmaani leirioloissa…

 

Virtapiikki

On vissiin kevät ja flunssakin ohi, sillä nyt jaksaa taas paremmin. Kuten aikaisemminkin kirjoitin, tunnelin päässä näkyy valoa eikä kyseessä tainnut olla vain hetkellinen kirkastuminen vaan olo kohenee koko ajan. Mies kommentoi taannoista postausta toteamalla että talvi on ollut tutkitusti pimein viiteenkymmeneen vuoteen ja vaimon tiskirättimäinen olemus on hyvinkin voinut johtua siitä.

Opiskeluhommia riittää, kotitöitä kasaantuu pyykkiläjien ja karvapötkylöiden muodostelmiksi sinne tänne, työhakemuksia pitäisi naputtaa ja lenkkipolutkin kutsuvat, kunhan tuo tatuoinnin uusi pala paranee siinä määrin, että uskallan kiskoa juoksuliivit ylleni. Mikään ei kuitenkaan tunnu ylitsepääsemättömän raskaalta tai vaikealta eikä tekemättömien hommien listaaminen saa enää pakenemaan peiton alle nyyhkyttämään. Liikuntaankin tuntuisi taas olevan paukkuja ja haluja ihan eri lailla kuin muutama kuukausi sitten, vaikkei mikään rantakuntoon 2030-projekti olekaan työn alla.

Naureskelin viime yönä erään Facebook-mammaryhmän kommenteille, joissa spekuloitiin että millä ajalla olen oikein mulkoillut lämpimän ehdottomasti suosittelemani Agent Carter-sarjan tähän mennessä ilmestyneet jaksot läpi. Eräs nimeltämainitsematon mutsikollega kysyi

”Mitä pillereitä sä vedät, kun sulla on aikaa about kaikkeen? Mulle kiitos samoja!”

ja toinen totesi

”Sillä on varmaan se joku Netflix teipattu jesarilla ranteeseen ja se tuijottaa sitä samalla ku juoksee.”

Ei nyt sentään, vaikka idea onkin hyvä. Mutta tunnustan vastailleeni eilen tatuointituolista käsin blogikommentteihin ja kiskoneeni välipalahedelmäni matkalla juna-asemalle sekä huudelleeni keskellä yötä partioryhmän kanssajohtajiltani apuja vanhemmille suunnatun infokirjeen kasaamiseen. Valon määrän lisääntyessä unentarpeeni vähenee reilusta kahdeksasta tunnista lähemmäs kuutta tuntia. Lisätunteja vuorokauteen – ei kuulkaa ollenkaan huono asia! 

Harmillista kyllä tehokkaimmat kirjoitustuntini tuntuvat siirtyvän samalla enenevässä määrin kohti puoltayötä, mikä johtanee vielä parin kuukauden ajan parisuhteemme hoitoon varattujen iltahetkien jäämiseen vähemmälle, mies kun herää niin aikaisin, ettei tämä jaksa kukkua loputtomiin. Toisaalta talven koomakuukausina tuli tehtyä kaikkea turhaakin turhempaa hommaa sen verran monta tuntia, että parisuhdetunteja kertyi kyllä varastoonkin.

Ihanaa kun on taas energiaa!
 

 

    Keväisiä tuulia pururadoille ja punttisalille

    Ulkona paistaa aurinko, talon katolta valuu lumia alas rymisten ja räystäistä lirisee vettä. Pian kadut sulavat, lenkillä tarkenee taas ilman pipoa ja salillekin on vähemmän hengenvaarallista polkea.

    Valon määrä lisääntyy, pimeäjumitus ja -väsymys vähenevät, mikä vähentää liikkeelle lähtemisen kynnystä. Vaikka urheilun jälkeen onkin pääsääntöisesti parempi olo, on talvikaudella arkiaskareidenkin aikaan saaminen välillä nihkeää, saati sitten ylimääräisien aktiviteettien kuten urheilun – se on joinain päivinä lähes tuskaisen vaikeaa. Pian ulkomaailma aukeaa kohta ihan eri tavalla; Lapsen kanssa on mukavampaa touhuta pihalla ja jopa koiran kanssa on helpompi juosta, kun tämä ei poista lumikokkareita tassuistaan sadan metrin välein.

    Kevät näkyy myös vaatekaupoissa ja -kuvastoissa. Sekä siistimpien vaatteiden että hikoilukuteiden osalta. Omat treenivaatevarastoni ovat kelvollisessa kunnossa, kiitos parin viimeisen liikunnallisesti aktiivisemman vuoden, joiden aikana olen hankkinut pari uutta toppia, yhdet salihousut ja urheiluliivit, joilla korvasin kiinnikkeistään hajonneet edeltäjänsä. Oikean kokoista juoksutakkia en vieläkään omista ja mikäli juoksentelutahti jatkuu nykyisellään, miehen siskolta käytettyinä pitkäaikaislainaan saadut lenkkarit täytynee korvata ennemmin tai myöhemmin. Ja jumppamatto sekä käsipainotkin ovat ostoslistalla… tai jälleen ensi vuonna joululahjatoivekirjeessä, heh.

    En pidä itseäni välineurheilijana, paitsi hyvien urheiluliivien osalta. Puutelistaa olisi kuitenkin tarkoitus lyhentää vähitellen ja ehkä sortua myös johonkin tarkkaan harkittuun urheiluvaate-hömppäostokseen… Eikös ihmisellä voi olla enemmänkin kuin kolme urheilutoppia – ainakin jos ne ovat ihanan läntikkäitä tai karkkivärisiä?

     

    Kollaaseissa urheiluvaatteita Ellokselta ja H&M:ltä