Kiusaamisen vaikutukset aikuisuudessa

Kuten olen aiemminkin blogissa maininnut, sain ala-asteella niskaani roppakaupalla läskikommentteja. Vaatteeni olivat rumat, tukkani pimeässä leikattu ja naamani muodoton.

Uudet, iloa aiheuttavat pikkutavarat katosivat ja fyysisen väkivallankin uhka leijui ilmassa pitkään. Pyörän renkaat silvottiin auki ja istuin lukemattomat päivät pensasaidan sisällä oksalla, nenä ja mieli kiinni kirjoissa.

Kömpelyyteni ja haluttomuuteni altistaa itseäni enemmälle pilkalle eristivät puolihuomaamattomasti tietyistä pihaleikeistä, kuten hyppynarupuuhista. Oli helpompaa rajoittaa itseään kuin tulla torjutuksi ja näykityksi.

Onneksi en kuitenkaan koskaan jäänyt yksin, vaikka ystävyydet ja kaveruudet elivät ja vaihtuivat luokan tyttöporukan pyörteiden sylkiessä ulos uusia kokoonpanoja. Jos olisin jäänyt eristyksiin, tullut täysin sivuutetuksi, koulun aikuisten lisäksi myös lasten toimesta, uskoisin jäljen olleen paljon pahempaa.

Muistan oma-arvontuntoni perustuneen jo lapsena jossain määrin suorituksiin; Koulussa kymppien tavoitteluun, urheilussa pärjäämiseen ja ihmissuhteissa siihen, että minusta pidettäisiin.

En tiedä, onko kiittäminen sitten vanhempia vai myöhemmin ystäviä ja pitkäaikaista seurustelukumppania, josta tuli sittemmin aviomieheni. Nimittäin siitä, että käsitykseni omasta arvostani on siirtynyt hiljaksiin pois aikaansaamisesta sen suuntaan, että olen läheisilleni tärkeä ja arvokas tai viehättävä ilman huippu-uraa, laulutaitoa, fitnesskroppaa tai seurapiirijäsenyyttä.

Tiedän toisaalta monia, joilla näin ei ole. Jotka olisivat kaivanneet sanoja, jotka kertoisivat heidän olevan rakkaita, arvokkaita ja korvaamattomia sellaisenaan. Joita vanhempien tai läheisten kehut olisivat vahvistaneet, rakentaneet pohjaa ja uskoa sille, että elämä kantaa ja omat rahkeet riittävät. Joiden aikuisuus olisi ehkä ehjempi, onnellisempi ja kevyempi ilman mieltä kalvavia riittämättömyyden tunteita.

Itsekin kaipaan ajoittain vahvistusta siitä, että kelpaan, olen jopa hyvä tekemissäni asioissa ja riitän. Siksi sanoisinkin, etten usko lasten, nuorten tai aikuisten voivan saada liikaa kehua tai kiitosta. Ongelmista ja pieleen menneistä asioista kun tupataan kotimaan kasvatuskulttuurissa antamaan palautetta – sättimäänkin, paljon löyhemmällä kädellä kuin suoltamaan ylisanoja.

Jos jotain olen omasta lapsuudestani ottanut onkeeni niin kolmen koon mantrani: kehu, kiitä ja kannusta. Silloinkin kun se tuntuisi turhalta tai ei tulisi luonnostaan. Sekä oman lapsen että muiden lasten kohdalla. Ainahan joku kehuu enemmän ja rohkaisee paremmin, mutta ainakin yritän kiinnittää asiaan tietoisesti huomiota.

Kun lisätään positiivista vahvistamista ja itsetunnon rakentumiselle tukea kaipaavan lapsen ja varhaisteinin pakettiin koulussa tapahtuva henkinen väkivalta – koska sitähän kiusaaminen todellakin on, päästään takaisin postauksen otsikoituun aiheeseen.

Pääsin itse varmasti jollain mittapuulla helpolla kiusaamisesta. En masentunut pahasti – söin kyllä jo lapsena kiukkuun, suruun ja ahdistukseen, mistä olen vasta aikuisiällä alkanut opetella pois. En saanut hermoromahdusta, joutunut eristyksiin tai vaihtamaan koulua. Arvosanani pysyivät hyvinä ja uskalsin edelleen käydä koulua, mistä kiitos ei kyllä kuulu koulun silloiselle henkilökunnalle.

Ja silti vaikutukset näkyvät tänäkin päivänä.

Kun kaipaan puolisolta kauniita sanoja ja ärsytän tätä ajoittain niitä tarvitsemalla.

Kun mietin puoliksi paniikissa uuteen työpaikkaan tutustuessani, saanko aikanaan työkavereita, pääsenkö yhteisöön sisään, puhunko liikaa, ärsytänkö ihmisiä…

Kun salille tai ryhmäliikuntaan lähtiessä aina hiukan kirpaisee mennä säätämään puoliammatillisesti kehoaan trimmaavien sekaan.

Kun lähipiiristä tulevat kommentit – oli kyse sitten hiusväristä, tatuoinneista, sisustusmausta tai mistä hyvänsä omaksi kokemastani tai tärkeästä, nostavat pintaan enemmän verta ja kudonestettä kuin minkään värin nakuttaminen ihoon.

Kun neutraaliksi keskustelunavaukseksi tarkoitettu asia eskaloituu ja saavuttaa hieman vainoharhaisia mittasuhteita vain siksi että itseään on vaikea tuntea tervetulleeksi isommassa tai pienemmässä mittakaavassa.

Kun joku kommentoi jälleen kerran, että otat tämän liikaa itseesi – kasvata paksumpi nahka ja aikuistu.

Mutta rikotusta on vaikea saada ihan ehyttä; Kerran rikki pureskellun kilpikonnan kuori ei ole entisellään antibioottikuurien tai pitkän ajankaan jälkeen – hauraaseen kohtaan tökkäämisellä voi olla odottamattoman ikävät seuraukset.

Torjutuksi ja syrjäytetyksi tulemisen pelko, muilta saatavan arvostuksen kyseenalaistaminen, huonommuuden tunteet ja uusiin ryhmiin liittymisen aikoihin esiintyvä epävarmuus nostavat yhä päätään.

Voin kertoa, että toivon ettei näin olisi. Teen asian eteen sen mitä pystyn, mutta kaikki asiat eivät ole omissa käsissäni.

Miksi kirjoitin tämän? Ehkä viritelläkseni ajatuksia ja toivottavasti myös keskustelua siitä, miten kiusaaminen on vaikuttanut ja vaikuttaa muihin, ehkä vuosikymmenienkin päästä.

P.S. Blogimaailma on itseään koko ajan vahvemmaksi ja itsevarmemmaksi rakentavalle kylmä ja tuulinen paikka. Omaa tekemistään, osaamistaan ja arvoaan mittaa helposti sydänten, kommenttien, sosiaalisen median jakojen ja erilaisten tunnustusten: leimojen, gaalojen ja kiinnitysten kautta.

Ja miettii, miksi tuon toisen tyypin blogiin eksyy aina vaan isompi porukka, klikkailemaan sydämiä ja elämään mukana. Onko tämä niin paljon parempi tyyppi, omistautuneempi bloggaaja, tarkkanäköisempi kuvaaja tai enemmän iholle pääsevä kirjoittaja.

Olo on välillä kuin ala- tai yläkoulussa; Suosituimmat porskuttavat, omien ansioidensa ohella myös kauan aikaa sitten keräämällään alkuvauhdilla ja muut katselevat seinänvierustoilta. 

Ja vaikka sillä ei ole mitään tekemistä koulupäivien jälkeen itkettyjen kyynelien kanssa. Kuten ei monella muullakaan asialla, joiden kohdalla itsensä tuntee ei-toivotuksi tai epäonnistunekeksi. 

Mutta tunne on sama – se jälki joka jäi.

 

 

Lomalaisen tunnustukset

Ei tätä kesäloman alkua ole sentään ihan sängyn pohjalla vietetty; On pyörähdetty Linnanmäellä tervehtimässä bloggajaakollegoita, tapeltu, leikitty lapsen kanssa, käyty mökillä, järjestetty valmistujaiset, vietetty aikaa laajennetun perheen ja ”ydinperheen” kanssa.

Lapsen piipahtassa uusintakierroksella mökillä on sen lisäksi lenkkeilty, osoitettu mieltä, kierrelty Ikeassa ja vastattu kymmenkunnalle välittäjälle, jotka haluaisivat myydä asuntoamme. Ihan kiva, mutta ensisijaisesti kaipaisimme ostajia emmekä myyjiä.

Ulkona porottaa aurinko. Voisin polkea eilen korjatulla pyörällä (onneksi on noheva isä) salille, käydä uimassa ulkovesissä tai hallissa, kerätä luonnonkukkia, potkia lapsen kanssa palloa pihalla. Ylipäätään nauttia siitä paljon puhutusta ja parjatusta Suomen suvesta.

Kaikesta siitä ja pääni äänekkäistä vastusteluista huolimatta tartuin eilen syntisen pitkään (58 lukua!) ja siirappiseen fanficciin ja vetäydyin vällyjen väliin lukemaan. Avasin hetki sitten oven naapuriasunnon asioita selvittelevälle koputtelijalle peittomyttyyn kietoutuneena ja tätä tuntui hämmentävän yli puolen päivän venynyt räjähtyneisyyden tilani.

Että mikäli joku on kuvitellut allekirjoittaneen saavan paljon asioita aikaan myös lomalla, sopivina ja satunnaisina päivinä sopii tulla katsomaan, miten laahustan läppäri kainalossa ja yövaatteissa, tehden minimimäärän asunnon ylläpitohommia ja koetan keksiä lapselle leikkejä, joissa tämä viihtyisi itsekseen mahdollisimman pitkään, voidakseni vajota takaisin tarinan pariin.

Hieman hävettää, mutta hävettäköön. 

 

Ylä- ja alapilveä

Hyvin sujuneita kohtaamisia tulevien työkuvioiden osalta. Onnistumisen kokemuksia, joita ei ehtinyt kerrata tai jakaa ennen kuin loppupäivä hujahti ohi ja vauhdilla alamäkeen.

Riita. Kasa vihaisia tekstiviestejä. Yömyöhään leipomista. Peiton alla ja suihkussa itkemistä. Valmistujaiskorujen saapuminen. Ohi mennyt unelma-asunto.

Samalle illalle kasaantuva liian suuri määrä samanaikaisia pettymyksiä, oletuksia, vaatimuksia ja pintaan nousevia negatiivisia tunteita. Pään tuulettamista. Silittämistä, siivoamista ja muistilistojen pyörittämistä turvonneilla silmillä ja mielellä.

Aika hurjat pari kulunutta päivää. Monelta osin ja tasolla.

Josko huomenna olisi ihan vain mukava päivä?

 

 

Niin lähellä niin kaukana

Menemme tänään katsomaan taloa, jonka huoneissa olen kuljeskellut ja jonka ikkunoista olen katsellut ulos unissani viime kuukausien aikana. Keskellä elämäämme, mutta silti keskellä ei mitään, monen matkan varrella ja monen samansuuntaisen tien päässä. Lapsuudesta asti eläteltyä unelmaa, joka voi joko toteutua tai olla toteutumatta.

Voin uskotella, että muistuttamalla itseäni realiteeteista, todennäköisyyksistä ja muista arjen ankeuksista, vältyn pettymykseltä, jos talosta ilmeneekin jotain mahdotonta, asuntoamme ei osteta tarpeeksi nopeasti tai joku ehtii hieroa kaupat talosta ennen meitä. Kun taloudellisia mahdollisuuksia kahden kodin välissä elämiseen ei ole, täytyy elää välitilassa, odottaa puheluita, toivoa sähköposteja ja samalla pelätä niitä.

Tosiasia on kuitenkin se, että itku siitä tulee, järkeilystä ja elämäntapaskeptisen puolison synkistelyistä huolimatta, jos aika ja kesän hiljainen asuntojen myyntikausi ajavat onnemme ohi. Niin kuin mekin viime aikoina aika usein, erään haaveilijan katseen seuratessa kohdettaan haikeana mahdollisimman kauan. 

En muista, milloin olisin viimeksi halunnut mitään näin kovasti ja vastaavasti koettanut vahvistaa itseäni menetyksen varalta. Ainakin tietää elävänsä ja kaipaavansa, jos ei muuta.

 

 

 

Nosta säästösi ja ammu ne metsiin – eli näin tehdään yhteiskunnallisesti vastuullisia päätöksiä

Päivähoitolaki saatiin joiltain osin uudistettua edellisellä hallituskaudella; Tuolloin tehtyjen uudistuksien taustalla oli ajatuksena pedagogiikan korostaminen ja varhaiskasvatuksen laadun lisääminen ryhmäkokoja pienentämällä.

Tehtiin selvityksiä, kuultiin asiantuntijoita, istuttiin kokouksissa sekä perehdyttiin kansallisiin ja kansainvälisiin tutkimuksiin. Todettiin varhaiskasvatukseen laitettujen rahojen tuottavan kaikista eniten, kun otetaan huomioon ne vaikutukset, joita laadukkaalla varhaiskasvatuksella on lasten, nuorten ja aikuisten tulevaan hyvinvointiin ja palvelutarpeisiin. Money well spent, sanovat tutkimukset – mutta miksi viestiä ei kuunnella?

Tuli uudet vaalit, annettiin lupauksia ja unohdettiin ne vaalien jälkeen lennossa. Nyt julkaistussa hallitusohjelmassa edellisellä hallituskaudella tehty työ varhaiskasvatuksen kehittämiseksi romutetaan. Koska paras mahdollinen tapa säästää on kasvattaa päiväkotien ryhmäkokoja! Aivan älyttömän hyvä idea! Miten meni noin niin kuin omasta mielestä?

Kiinnostaisi tietää, kuinka monen asiasta päättäneen omien lasten hoitotilanteeseen tämä tulee vaikuttamaan… Kuinka monella on enää päivähoitoikäisiä lapsia ja ovatko nämä kenties koti- tai perhepäivähoidossa. Onko perheeseen palkattu lastenhoitaja tai tehty muita, monelle perheelle taloudellisesti mahdottomia järjestelyitä?

Päiväkotiryhmien suhdelukua kasvattamalla seitsemän lasta aikuista kohden kasvaa kahdeksaan lapseen aikuista kohden ja lapsiryhmät muodostuvat vähintään 24 lapsen ryhmiksi. Miten tällä linjauksella tuetaan lapsen etua?

Kaksikymmentäneljä yli kolmevuotiasta lasta samoissa tiloissa, päivästä toiseen. Kutsuisitko itse moisen porukan kotiisi? Sillä pienikin kerrostaloasunto vastaa usein niitä tiloja, joissa lapsiryhmä syö, nukkuu ja leikkii. Lähtisitkö kahden, tai usein yhden muun aikuisen kanssa vastaavalla porukalla ulkoilemaan? Hoitaisit koko porukan: pukisit, syöttäisit, riisuisit, kasvattaisit, nukuttaisit, kuivaisit, vahtisit, ohjaisit ja ottaisit vastuun?

Vastaan tulevat päiväkotien usein nykyiselläänkin tiukat tilat: pöytäpaikat, sängyt, naulakot, leikkitilat. Monessa ryhmässä osapäivälapset tai muutoin harvemmin hoidossa olevat lapset nukkuvat jo patjoilla lattialla ja ruokailutilanteissa polvet kolisevat pöydän alla yhteen.

Ja entä jos puhutaan työntekijöistä? Päiväkodin johtaja lasketaan toisinaan mukaan talon aikuisvahvuuteen, vaikka tällä saattaa olla hoidettavanaan yli sadan lapsen talo henkilöstö- ja kiinteistöasioineen. Aikuisia siirrellään sairastapausten sattuessa ryhmistä toisiin ja sijaisia hankitaan vaihtelevasti.

Viesti kentältä on selvä; Ryhmäkoot ovat jo nykyisin tapissaan. Työntekijät saavat melusta kuulonalenemia kautta maan. Hyvin suunnitelluilla toiminnoilla, leikkipisteiden hajauttamisella ja pienryhmätyöskentelyllä voi rauhoittaa päiväkotiarkea paljon, mutta liika on liikaa ja jatkuva potentiaalinen kaaos vaikuttaa myös lasten jaksamiseen, oppimiseen ja kehittymiseen.

Lapsilähtöisellä varhaiskasvatuksella on niukasti kovaäänisiä ja näkyviä puolustajia Suomessa – varhaiskasvatushan on vain aikuislähtöinen palvelu, jolla mahdollistetaan perheen ja työn yhteensovittaminen. Pitäähän lapset säilyttää jossain työpäivän ajan!

Suomessa on kuitenkin valtava määrä tietoa ja ammattitaitoa sekä ammattilaisia, jotka haluavat tarjota lapselle mahdollisuuden laadukkaaseen hoivaan ja kasvatukseen. Poliittisessa päätöksentekoprosessissa olisi hyvä muistaa, että lapsilla on myös oikeus niihin kaikkiin. Varhaiskasvatuksella on myös tärkeä vanhemmuuden ja perheiden tukemisen tehtävä, joka nousee harvoin esille julkisessa keskustelussa.

——–

Päiväkodissa, jossa kokopäivähoidossa oleva lapsi viettää merkittävän osan hereilläoloajastaan, tulisi harjoitella muun muassa seuraavia asioita:

– Itsenäisyyskasvatus:
Vaatteiden pukeminen ja omista tavaroista huolehtiminen (pidetään ehjinä, viedään paikalleen ja kuivumaan). Vessassa käyminen, omasta arkihygieniasta huolehtiminen (käsien pesu jne.). Lepoon ja rauhoittumiseen liittyvät toiminnot kuten päiväunet. Näihin arjen toimintoihin kehittyy aikuisen tuella ja ohjauksessa rutiinit ja itseohjautuvuus niiden suorittamisessa vahvistuu vähitellen. 

– Yhteisvastuu:
Yhteiset lelut ja tarvikkeet pidetään kunnossa. Tiloja ei sotketa ja pihalelut palautetaan paikalleen. Voidaan keskustella ja opetella yhteisvastuuta myös laajemmin: ruokajätteen vähentäminen, kierrättäminen, lähiympäristön siistiminen ja kaunistaminen, kehitysyhteistyöprojektit ja monet muut asiat voivat avata pienellekin lapselle ajatusta yksilön vastuusta yksilön oikeuksien rinnalla

– Sosiaaliset taidot:
Vuoron odottaminen, neuvotteleminen, kiistatilanteiden sovittelu, toisten fyysisten ja henkisten rajojen kunnioittaminen, ryhmässä toimiminen, anteeksi pyytäminen ja antaminen, muiden huomioon ottaminen, muidenkin kuin parhaiden kavereiden kanssa leikkiminen sekä monipuoliset yhteistyötaidot opitaan jo (varhais)lapsuudessa. Jos näiden taitojen opettelu jää hakoteille, on nuorena tai aikuisena muiden kanssa toimiminen lähes mahdottomuus.

– Tunnesäätelyn taidot:
Pettymysten sietäminen, oman tahdon ilmaukset, ilot, surut, ikävä, harmitus, pelot ja aggressio – koko tunteiden kirjo ja kaikki siitä väliltä. Tunteet pitäisi osata vähitellen nimetä, kokea ja hallita tai kanavoida mielekkäällä tavalla. Ja niitä taitoja lapsi ei opi itsestään.

– Kielen kehitys:
Lukeminen, sadut, lorut, keskustelut ja laulut kehittävät kielen rakenteen ymmärtämistä ja sanavarastoa. Oma lukunsa ovat erityishuomiota kaipaavat lapset, kuten suomea äidinkielensä ohella harjoittelevat lapset. Monella lapsella on puutteita kielen kehityksessä ja oppimista tukee erityisopetuksen tai puheterapian rinnalla merkittävästi aktiivinen kielen oppiminen arjessa. Hyvä äidinkielen sekä suomen kielen hallitseminen antavat perustavanlaatuisella tasolla tärkeät valmiudet koulumaailmassa pärjäämiseen.

– Ruokakulttuuri:
Erilaisiin ruokiin tutustuminen, uusien makujen maistaminen, ruokapöydässä käyttäytyminen, ojentaminen, pyytäminen, kiittäminen ja pöytäkeskustelun taidot opitaan jo päiväkodissa.

– Kuvataiteen, musiikin ja liikunnan perusteet:
Perusrytmit, tanssi, kehollinen ilmaisu, värit, muodot, silmä-käsi-koordinaatio ja esteettinen ajattelu. Kävely, juoksu, hypyt, kiipeäminen, heittotaidot ja muut motoriiikan perusvalmiudet – hurja määrä mahdollisuuksia ja opittavaa, silloin kun ihmismieli on joustavimmillaan ja oppiminen huipussaan.

Pystyisitkö SINÄ Opettamaan kaikkia näitä taitoja arkirutiinien huolehtimisen ohella seitsemälle – saati kahdeksalle lapselle päivästä toiseen niin että kaikki oppisivat edes murto-osan kaikesta tarpeellisesta? 

———

Millaisia vaikutuksia massa-ajattelulla on tulevien sukupolvien palvelutarpeille? Kuormittuvatko erityisopetus, koulumaailma ja erilaiset sosiaaliset tukipalvelut, terveydenhuolto ja mielenterveyspalvelut tulevaisuudessa, johtuen nyt tehdyistä lyhytjänteisistä päätöksistä? Sanon että voisin lyödä asiasta vetoa, vaikken haluaisikaan. Sen verran varma olen siitä, että näin tulee tapahtumaan.

Kannattaako sosiaalisten taitojen, oppimisvalmiuksien ja ryhmässä toimimisen taitojen kannalta keskeinen esiopetusvuosi pilkkoa kerhotoiminnaksi? Se vuosi, joka saattaa olla sekä ”päiväkotiuraa” tehneille että kotihoidossa olleille lapsille käänteentekevä, kaverisuhteita ja yhteistoiminnan valmiuksia antava kokonaisuus, joka valmistaa koulumaailmaa varten.

Esiopetusvuonna huomataan usein se, keille lapsille koulun myöhäisempi aloittaminen voisi olla paikallaan ja ketkä tarvitsevat erityistä tukea. Sujuva alku koulutielle voi ehkäistä oppimisvaiheuksia ja siten ylläpitää opiskelumotivaatiota niilläkin lapsilla, joilla olisi riski pudota järjestelmän ulkopuolelle jo varhain. Näinkö ehkäistään sitä paljon puhuttua syrjäytymiskehitystä?

Tämä asia koskettaa kaikkia tässä maassa asuvia. Ei voida sanoa, että säästetään tasapuolisuuden nimissä nyt lapsiperheiden ja lastenkin palveluista. Sillä päiväkodeissa kasvavista lapsista tulee seuraavien sukupolvien koululaiset, opiskelijat, työssäkäyvät ja veroja maksavat aikuiset. Ne, jotka päättävät asioista lautakunnissa, vaihtavat vaippoja vanhainkodeissa, rakentavat taloja tahi päätyvät työttömyyskortistoon tai jonottamaan päivittäistä kossupulloaan Alkoon.

Ennen vaaleja suurten puolueiden puheenjohtajat lupasivat kilvan, ettei koulutuksesta leikata. Tässä on teille uutinen – varhaiskasvatus on koulutuksellista tasa-arvoa; Ruotsalaisen Pisa-analyysin mukaan lapset, jotka olivat varhaiskasvatuksessa vuoden, saivat 19 pistettä muita enemmän Pisa tutkimuksissa. Ne lapset, jotka osallistuivat varhaiskasvatukseen useamman vuoden ajan, saivat 22 pistettä enemmän.

Varhaiskasvatuksessa luodaan vaatimattomasti pohja kielen kehitykselle, tieto- ja taitoaineille sekä sosiaalisille taidoille ja suhteille. Jos tällä ei luoda pohjaa koulutusjärjestelmään ja laajemmin yhteiskuntaan osallistumiselle niin millä sitten? Varhaiskasvatus- ja päivähoitopalveluihin osallistuu noin 70 prosenttia 3-5-vuotiaista lapsista. Seitsemänkymmentä prosenttia tulevista maamme aikuisista. Ehkä tässä ei ole säästämisen paikka.

Annan ehdotuksen: voisiko vaikka puolustusmäärärahoilla olla vähemmän käyttöä kuin tulevilla, osaavilla ja täysipäisillä kansalaisilla? Niitä kun on ilmeisesti varaa korottaa…
 

 

On aika vaikeaa olla muuta kuin onnellinen

Kun pikkuveljesi, jota olet hoitanut tämän vauva- ja pikkulapsiaikana ihan kotitarpeiksi häärää aikanaan oman lapsesi kanssa kirppistelypäivän ajan: piipahtaa kahvilla, käyttää vessassa, vahtii liukumäessä, tutkii ja tuumailee.

Ja isäsi ja toinen veljesi ajelevat mukisematta hurjat romukasat kirppispaikalle, pystyttävät pressut ja rekit sekä ajelevat pikapikaa sovitun asuntonäytön alta tauluja pois varastoihin.

Kun joka kolosta ja nurkasta nousevat kesän merkit päivä toisensa perään hienompina. Pääskystenkakat satavat katonrajan räystäistä, versot ja ruoho kipuavat kohti korkeuksia, aurinko porottaa ja siitepöly irtoaa holtittomien ja eeppiset mittasuhteet saavuttavien aivastukohtausten myötä nenäonteloista.

Kaikkialla on läsnä raivoisa, väri-ilotulituksen täyteinen ja kirkkaan riemukas, kesäksi kääntyvä kevät.


Kun rakkaudella hankitut ja enimmäkseen hyvinä pysyneet lastenvaatteet löytävät monia uusia koteja, sekä lähi- että etämyynnin kautta ja loput tiensä keltaiseen keräysastiaan. Ja haikeuden kouraus on paljon vaimeampi kuin ilo siitä, että vauva-aikanaan äitiään kymmenellä vuodella vanhentaneen lapsen kanssa on selvitty tähän pisteeseen.

Kun puolisosi jutut ovat samoissa määrin luokattomia ja tämän kanssa voi analysoida asiaa kuin asiaa liiallisuuksiin ja subjektiivisiin prosenttilauselmiin asti. (Kuten Emmi sanoi, olemme varmaan aika hyvä pari.)

Kun taloyhtiön vanhemmat rouvashenkilöt istuttavat etupihalle rönsyävän ja jokaisella ohikulkukerralla ilahduttavan kukkameren.

Kun käy ilmi, että maailmassa on olemassa mokkakankaisia tennareita, joissa on sekä piilokorko että hapsuja. Ja mietit, että miksei kukaan ole kertonut tätä aikaisemmin.


Kun päiväkodin kevätjuhla koostuu urheiluradasta, jolle voivat osallistua kaikki kynnelle kykenevät jäsenet: niissä pääsee heittämään saapasta, hyppimään hyppypallolla erilaisten esteiden välistä, kilpailemaan hurjasti muksunkannossa ja haastamaan ”ukin” tarkkuusheitossa. Pappa syöksyy maaliviivan ali hurjalla kirillä ja Fammu keilaa omavaltaisesti hieman lähemmältä viivalta. Ja kun lapsi yllättää päiväkodin aikuisen aidosti osaamalla numerot, vaikka tämä on olettanut, ettei kolmivuotias vielä tunnistaisi niitä.

Kun perheen rahatilannetta ja arkea uusiksi pistänyt pakkokomennus päättyy ja se tietää vieläpä kotiburgereita.

Valtakunnassa tai ainakin Norppalassa kaikki hyvin.

 

 

Kertokaa hei, miten ottaa iisisti myös päässä !

Se on kumma juttu, miten ihmisellä – tai ainakin itselläni on ilmeisesti aina hieman huono omatunto. Olen ilmeisesti onnellisimmillani silloin, kun olen puuhannut jotain järkevää ja perusteltua niska limassa kaikki hereilläolotunnit. Väsynyt ja ajoittain stressaantunut sekä kireä, mutta ainakaan omatunto ei kilju naama pitkällään kuin Huudossa konsanaan.

Tällainen välitilassa oleminen ei vain sovi; Aikataulujen puuttuminen lamaannuttaa ja saan kenties jopa vähemmän aikaiseksi nyt, kuin työ- tai opiskeluarjen väliin harrastuksia ja perhe-elämää sovittaessani. Jollain tasolla keho ja mieli ehkä rauhoittuvat, kun muistettavia asioita ei ole enää satoja, mutta sillä tietoisimmalla tasolla mielessä jyskyttää ajatus siitä, että pitäisi saada jotain aikaan. Mielellään aivan sairaasti.

Noin järjellä selittäen, koetan muistuttaa itseäni, että tuli tuossa keväällä ryittyä koulutöitä välillä yökaudet ja muutaman viikon hengähdystauko ei ole oikeasti ollenkaan pahitteeksi. Varsinkaan kun syksylle on jo haettu töitä ja kesällä on edessä joko asunnonvaihto tai mökkiremontti. Kyllä, kuulitte oikein, täällä alkaa lähipäivinä tavaroiden karsinta, vaikkei mitään isoja käänteitä asunnon myynnin tai hankinnan suhteen olekaan vielä tehty.

Ehkä ongelma ei olekaan pelkästään siinä, etten sietäisi leppoistamista vaan pikemminkin epävarmuuden sietokykyni olemattomuudessa. Tarvitsen tavoitteita, määränpäitä, jotain mitä odottaa. Ja nyt on epäselvää, pistetäänkö Malibu Beach-projektia sittenkään käyntiin, vaikka olen asennoitunut siihen henkisesti viime kesästä alkaen. Jos ei, mitä sitten ja millä aikataululla.

Paperisota, rahan väistämätön palaminen matkan varrella, erilaisissa neuvotteluissa istuminen, kaikki uusi, arvaamaton ja epävarma. Kentis muutto, pakkaamisrumba, nykyisen asunnon siistiminen ja paikkailu. Mahdollisesta, uudesta kodista jännittäminen ja sen saattaminen pikkuhiljaa asuttavaan kuntoon. Parhaimmillaan tosi ihania ja eteenpäin vieviä asioita, mutta silti…

En viihdy välitiloissa, jos niiden toisella puolella on tuntematonta. Olisikohan epävarmuuden sitokyvyn kehittämiseenkin jokin pikainen kirjekurssi? Facebook mainostaa minulle nimittäin helppoa tapaa laihtua hypnoosilla niin kaipa tähänkin löytyy jokin pistämätön self-help-konsti. *sarkasmimerkki varmuuden vuoksi*
 

P.S. Iso kasa lastenvaatteita lähtee pikkuhinnoin myyntiin lauantain Siivouspäivään Keravan Untolaan, jossa on myös kahvila. Tulkaa ostoksille!

P.P.S. Asuntomme myynnin osalta on heitetty verkot vesille. Saa laittaa viestiä asian tiimoilta, jos joku teistä päättää haluta kivan tehokolmion.

Kuva: Emmi N.

 

Niin kuin tyttö

Tuodaanpa vähän henkilökohtaista näkökulmaa vielä tähän Lilyssäkin velloneeseen tyttö-keskusteluun (tsekkaa ainakin Emmin, Lauran ja Cadyn jutut).

Lapsena ja nuorempana, aina ala-asteelta lukioikään muistan harmitelleeni ikuisuusjakoa tyttöihin ja poikiin. Liikuntatunneilla olisin kaivannut haasteeksi parhaita pallopelaajia ja pitkän matkan juoksijoita, en vain oman sukupuoleni osalta parhaimmistoa. 

Kun yhden tutun lapsi avautuu Facebookissa autuaaksi tekevänä totuutena poikien olevan persoonallisista eroista riippumatta seikkailunhaluisempia, uteliaimpia ja rempseämpiä kuin tyttöjen… Kun saan lapsena kuulla pääseväni kitkemään porkkanapenkkiä poikien suunnatessa potkimaan jalkapalloa…

Tuolloin ja nykyään mietin, millaisia tytöt sitten ovat ja mikä tyttöjen paikka on – siis niiden mielestä, joiden päässä on edelleen käsitys, jonka mukaan yksilöstä voidaan sanoa jotain varmaa ja kiveen hakattua tämän henkilötietoihin kirjatun sukupuolen perusteella.

Ja usein törmään siihen, että tyttö on jotain ei-toivottua, huonompaa, heikompaa, naurettavaa – sana tai asia, jolla voidaan lyödä ja jota voi käyttää solvauksena. 

Kun ala-asteella kimppuuni käynyt tyyppi sai napakan rystysnipun nenäänsä, hän sai kuulla kuukausitolkulla ottaneensa tytöltä kuonoon. Tapauksen opetus ei suinkaan ollut, ettei toisia kannattaisi koettaa piestä kirjavaksi vaan se, että on aika noloa hävitä tytölle.

Useampaan otteeseen sain kuulla puolihuolimattomasti heitettynä totuutena olevani harvinaisen mukiinmenevä, järkevä tai fyysisesti kykenevä – noin niinkuin tytöksi. Kiitos vain, mutta josko ihan vain ihmisenä ja yksilönä?

Miehenä tai poikana oleminen on ilmeisesti normi ja naisena tai tyttönä oleminen toiseutta, toissijaisuutta, vajavaisuutta. Miksi muutoin tytöksi kutsuminen olisi loukkauksena pahimmasta päästä, kun täysikasvuiset, mieheksi itsensä määrittävät henkilöt alkavat syyttää toisilleen solvauksia?

Ja sellaisena olen tyttöyden kokenut myös henkilökohtaisella tasolla. Altavastaajan asemasta ponnistamisena, kamppailuna paikasta lapsuuden mittelöiden kärkikahinoissa siinä kaikkien sarjassa sekä tekijänä, josta huolimatta enkä siitä johtuen, voin olla hyvä jossain. 

En edelleenkään pidä tytöttelystä, tyttöjen-alkuisista termeistä kuten tyttöjen reissuista tai illoista. En myöskään halua määrittää itseäni tytöksi tai tyttöyden kautta. Naiseksi ehkä, mutten tytöksi. Koska vuosikymmenen tai pari olen saanut kuulla ja ymmärtää tyttöjen olevan elämän höyhensarjalaisia.

Mutta kenties olisi aika antaa tyttö-sanalle vapautus omalta osaltani. Karistaa sen päälle kertyneet negatiiviset lataukset ja mielikuvat. Luvata omalta osaltani, ettei tyttö väänny omassa mielessäni, sanojeni tai tekojeni kautta plussan tai miinuksen puolelle vaan neutraaliksi sanaksi, kuten graniitti, omena tai lintuhäkki.

 

Vanhempi hoi – mitä sinä ajattelet leikistä ?

Muistatteko tytöttelyavautumiseni? Viittaan kyseiseen postaukseen tällä erää* siksi, että avasin siinä hieman työhistoriaani. (Jos ette lukeneet juttua aikanaan, niin sieltä löytyy kohtuullisen pätevä tiivistelmä aiheesta.)

Koska koulutyöt on tämän ja toivottavasti muutaman tulevankin osalta taputeltu eikä akateeminen jaarittelija voi täysin karistaa jargonkirjailtua viittaansa, tuon kenties jatkossa tätäkin puolta itsestäni esille blogin puolella; Ajattelin kirjoittaa blogissa aina silloin tällöin lapsiin liittyvistä aiheista hieman teoreettisemmin kuin kertomalla, että mitä meidän arkeemme kuuluun. 

Mitään ammattiblogia tästä ei tule, vaikka työkokemukseni painottuukin lasten hoitamiseen ja tulevaisuudessa enenevissä määrin myös kasvattamiseen. Mutta jotain harvakseltaan ilmestyvää juttusarjaa pukkaa. Miltäs kuulostaa?

Ihan ensimmäiseksi ajattelin kirjoittaa leikin merkityksestä…

Tommi K. kirjoitti omalla tontillaan Timanttiponipelistä ja siitä, miten leikki-ikäisen kanssa on hieman haastavaa koettaa paneutua lautapelien maailmaan, kun tätä kiinnostaisi enimmäkseen tutustua pelin herkullisiin yksityiskohtiin: kuvitukseen, nappuloihin ja niiden herättämiin leikki-ideoihin. Aikuisten maailman logiikkaa seuraavaa vanhempaa taas saattaa hämmentää se, ettei lapsi toimi kuten kuuluisi eli noudata kyseisen lautapelin sääntöjä.

Se, kuinka tiukasti haluamme seurata erilaisia sääntöjä, oli sitten kyse ravintolassa käymisestä, lautapeleistä, leikeistä, juhlapäiviin liittyvistä perinteistä tai vuorovaikutuksen keinoista, on varmasti yksilöllistä aikuistenkin osalta. Osa kaipaa tiukkaa stuktuuria elämäänsä sekä arkeensa ja oman koodiston ulkopuolella toimivat nähdään jopa ihmeellisinä elämäntapahippeinä. Asun yhden tällaisen sääntöjennoudattajan kanssa saman katon alla. Tämä jäänee joskus auton alle vain siksi, että tuppautuu lakiin vedoten suojatielle silloinkin, kun lähestyvä ajoneuvo ei osoita mitään merkkejä hidastusaikeista.

Lapsi ei pelitä tai pohdi kuten aikuinen siitä yksinkertaisesta syystä, ettei tällä ole kehittynyt vielä ”aikuisella tavalla” toimimisen kannalta riittäviä fyysisiä tai henkisiä valmiuksia tai tunnetaitoja. Ja silti varmasti jokainen lasten kanssa toimiva tuskastuu toisinaan sen asian äärellä, ettei kykene seuraamaan lapsen ajatuksenjuoksua tai toiminnan logiikkaa. 

Aikuisen, vanhemman, kummin, isovanhemman, tai muutoin lapsen rinnalla kulkevan, omalta osaltaan tätä kasvattavan henkilön, on hyvä muistuttaa itselleen säännöllisesti, ettei lapsuus suinkaan ole tarpeeton kehitysvaiheiden ketju. Selvitäkseen yhteiskunnassa edes tyydyttävästi, on jokaisen ihmisen opittava muitakin taitoja kuin juoksemaan karkuun, syömään ruohoa, potkimaan, etsimään ravintoa, varomaan metsästäjiä ja lisääntymään. Onkin perusteltua, että opetteluun varattu aika on pidempi kuin vaikkapa hirvenvasoilla, joiden osalta edellä mainitut taidot riittävät jo pitkälle.

Ja kuten puhkikulutettu sanonta kertoo, leikki on lapsen työtä. Todella merkityksellistä sellaista, sillä on tutkittua, että lapset, joiden kanssa aikuiset leikkivät ja tekevät yhdessä asioita, menestyvät myöhemmin paremmin koulussa; He elävät terveempinä, työllistyvät todennäköisemmin ja ansaitsevat enemmän.

Syitä on lähdetty etsimään aivojen kehityksestä. Erja Rusanen Helsingin yliopistosta toteaa, ettei moni ei ole käsittänyt mikä merkitys sillä on, että aivot kasvavat ja kehittyvät lapsen ensimmäisinä elinvuosina huomattavasti nopeammin kuin muu keho; Jo kolmevuotiaana lapsen aivot painavat noin 80-90 prosenttia aikuisen aivojen painosta. Sen lisäksi kolmevuotiaan aivoissa on kaksi kertaa enemmän toimintaa kuin aikuisella.

Rusanen korostaa, että aikuisen näkökulmasta kyse on lopulta varsin yksinkertaisista asioista; Oman puuhastelun lomassa voi lapselle antaa pieniä tehtäviä, joissa aikuinen tukee lasta, tehdä vaikkapa kotitöitä. Tällaista yhteitoimintaa Rusanen kutsuu tätä arjen pedagogiikaksi.  Olennaista on oivaltaa, että leikkiminen on lapsen tapa oppia ja kehittyä.

Nobel-palkittu taloustieteilijä James J. Heckman on puolestaan todennut, että on kannattavinta sijoittaa alle kolmevuotiaiden oppimiseen. Hänen viestillään on jalansijaa myös tutkimuskentällä, sillä ensimmäiset elinvuodet ovat kehityksessä ratkaisevia – tiettyjen asioiden oppimiselle on varattu omat aikaikkunat. Osan tiedoista ja taidoista voi omaksua myöhemminkin, mutta se on tehottomampaa ja siten yhteiskunnalle kalliimpaa.

Suomessa lapsilla on kuitenkin verrattain hyvät leikin edellytykset, jos verrataan tilannetta vaikkapa kehitysmaiden lapsiin, joista suurinta osaa hoidetaan työn lomassa… Esimerkiksi Bangladeshin köyhimpään väestönosaan kuuluvista lapsista vain joka kolmas leikkii tai tekee muita asioita läheisen aikuisen kanssa useamman kerran viikossa.

Yksi asia yhdistänee kuitenkin kotimaatamme ja maita, joissa lapsuuden puolesta ei vielä liputeta samassa mittakaavassa; Unicefin blogiin haastateltu, järjestön Kenian maatoimiston johtaja Pirkko Heinonen toteaa, ettei päättäjien vakuuttaminen kaksivuotiaitten opetuksen kannattavuudesta ole ollut helppoa. Väittäisin myös meillä päin monien ajattelevan, ettei varhaislapsuuden kehityksen kanssa ole niin justiinsa.

Leikin merkitystä voidaan tuoda esille julkisella keskustelulla, tuomalla esille tutkimistietoa, puhumalla leikin puolesta ja tekemällä poliittisia päätöksiä, jotka takaavat lapsille mahdollisuuksia leikkiä sekä saada ajantasaista hoitoa sekä kasvatusta…

Haluaisinkin kuulla, millaisena te näette leikin merkityksen? Ja millaisiin leikkeihin teidän on aikuisina helppoa heittäytyä mukaan: Roolileikkeihin, sääntöleikkeihin vai vapaaseen leikkiin? Tarvitsetteko rekvisiittaa vai käykö kotileikissä hiuslakkapullon korkki kahvikupista? Tekisikö mielenne koota legorakennelmat ohjeen mukaan vai kiipeilevätkö poliisiaseman katolla Darth Vader ja joulupukki?

Saavatko ”rivivanhemmat” tarpeeksi tietoa leikin merkityksestä? Ovatko lapsuuteen, leikin tukemiseen ja leikkiympäristöihin sekä varhaislapsuuden kasvatukseen liittyvät teemat riittävästi esillä julkisessa tai poliittisessa keskustelussa?

 

P.S. Juttusarjan seuraava osa on jo työn alla, jos teitä suinkin kiinnostaa. Sen työotsikkona komeilee ”leikin kehitys vaiheittain ja lapsen iän myötä”

P.P.S. Mietittekö lahjaa varhaiskasvatusalalla työskentelevälle tyypille tai vaikkapa päiväkodin aikuisten tiimille? Kävisikö kimppalahjana kehitysmaiden lasten leikkiympäristöjen kehittämiseen tarkoitettu pedagoginen leikkilaatikko.

 

*Viime päivinä julkisuudessa pyörinyt tyttöyteen liittettävät neitimäisyyden, heikkouden tai huonommuuden mielikuvat lieveilmiöineen ansaitsisivat kenties ihan oman postauksensa, mutta nyt en aio puhua niistä samassa rykäyksessä.

  

 

Moottoriturpamurhaajan nousu ja tuho

Hei miksei Lilyssä ole sellaista kategoriaa kuin ”Häpeä”. Olis nimittäin nyt käyttöä.
__________________

Heitetäänpäs alkuun jotain kuivaa läppää. Onks tukka lätyssä ja allit hyvin? 

Joo että noinniinku.

Kuvaathan hei varmasti sieltä 15cm leuan alapuolelta, että pää näyttää varmasti kahluualtaassa viikon kelluneelta hedelmältä. Excellent!

Niin siis rennon letkeästi tässä juonnan ensin puheenvuoroani kahdelta kantilta ja isken sitten listojen kimppuun paniikinomaisesti, onkstää kaikille okei?

Kännykältä sillai nonchalantisti tsekkailen tätä mun muistilistaa. Jonka kirjasin ylös viime yönä. Olin kyllä pyöritelly asiaa päässäni jo pari viikkoa, mut sit aattelin tarttevani muistilistan. Varmaan huono idea joo, koska harjoittelin sitten sitä läpi metrossa vasta. Jos olisi vaan kertonut sen, minkä muistaisi. Kuin olis.

Sitten kun mulla on nää asiat ranskalaisilla viivoilla, niin kaiken viivojen väliin jäävän setin kiskon ihan hullulla tasatyöntökirillä läpi eiks niin. Koska tässä oli aikaraja ja puhun muutenkin oikeesti aika nopeesti.

Siis aivan törkeän nopeesti. Tiesittekö, muhun sattuu noin niinku fyysisellä että henkisellä tasolla  p u h u a   n ä i n k i n   h i t a a s t i.

Näkisitte kun pelaan Aliasta. Ei kuulkaa ole yhtään tiimiä, joka voittais meidän perheen moottoriturpapariskunnan. Ei vaan ole. Tulkaa koittamaan vaan!

Mut valoisana puolena lapset rakastaa mua. Niistä on hauskaa, kun puhun paljon. Ai niin ja suurin osa eläimistä. 

Et hei kiitos ja anteeksi. Ja tehkää oikeesti niinku mä sanon. Eikä niinku mä teen. Joomoi.

____________________

Lily Talksin puheenvuoroni aiheesta ”yhteisöt yhteisön sisällä” ja ”yhteisbloggaamisen ilot ja mahdollisuudet” löytyy tämän päivän aikan Toimituksen blogista ja sen voi katsoa myös alla olevasta videosta.

En suosittele kellekään, mutta katsokaa silti, ihan vaikka vahingonilosta. Koska paras ilo.

Ja ainiin, laittakaa ne äänet ihan pienille palkeille. Mulla on oikeesti myös tosi kova ääni. Kun pidin 50 hengen luentosalissa yhtä esitystä, takarivistä huudettiin että: ”Ette varmasti anna sille sitä mikkiä.”

Olen puhunut. En puhu taas vähään aikaan.