Kauneuden voimaton kaipuu

IMG_2564 IMG_2899 IMG_3157 IMG_2560IMG_2827 IMG_3111 IMG_2993

Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu.*

Olen kirjoittanut itselleni, teille ihmisille ruudun takana tammi- ja helmikuun aikana niin monesti. Bussissa istuessani, pyörän selässä, kun kello on kaksitoista yöllä ja tie tappavan liukas. Uimahallin altaassa, jo uneen vaipuneen lapsen otsalle suukon antaessani. On ollut niin paljon sanoja, ajatuksia, joiden jäsentämistä kirjoittamalla olisin kaivannut kipeästi.

Välillä unissani olen istunut keittiön pöydän ääressä ja kirjoittanut: blogia, Facebook-viestejä, fanfictionia, sanoja, tuhansia lauseita, tunteita, ajatelmia, rakkautta, kaipuuta, arkieskapismia. Ja herännyt tajuten, että olen laiminlyönyt itseäni, kun olen jättänyt kirjoittamatta, hylännyt yhden varhaisimmista rakkauksistani, suomen kielen, verenperinnöistäni vahvimman, niin tyystin.

Olen oppinut itsestäni viimeisen neljän kuukauden aikana paljon, yllättänyt itseni kerta toisensa jälkeen ja antanut itselleni anteeksi asioita, joita vastaan olen taistellut vuosia. Kirjoittamatta jättämällä olen päästänyt kaikki ne oivallukset ajelehtimaan, hakemaan muotoaan, jolloin niistä on tullut vain sameaa vettä veneen verkkaisessa peräaallokossa, sen sijaan, että ne olisivat hiljaksiin helmiksi kiteytyneitä hiekanjyviä, joita voisi kantaa mukanaan kaulassa ja sormeilla epävarmuuden hetkellä.

Kaipaus. Kauneuden: taiteen, tanssin, sanojen kaipuu. Elämänmuutoksissa, henkilökohtaisissa kriiseissä, toivon ja motivaation ollessa hukassa kirjat, taidelämykset, sanojen virta ovat vieneet minua eteenpäin, laajentaneet ajattelua, laittaneet omia ongelmia paremmin mittakaavaansa. Eivätkä ne ole minua hylänneet, runous tai kauneus, minä olen päättänyt, enemmän tai vähemmän tietoisesti, ettei minulta löydy niille aikaa.

Muutaman mietelausekortin tekeminen tai instagram-kuvien ottaminen ei riitä tyydyttämään luomisen, kauneuden tietoisen näkemisen ja vangitsemisen kaipuutani. Eivät edes musiikki, lyriikat ja niiden kautta ja avulla tilanteiden uudelleen eläminen ole tarpeeksi.

Ja vaikka haluaisinkin puhua, ystäville, puolisolle, kollegalle, ajatuksista, joiden äärelle olen kompastellut, olen monen asian suhteen niin avoinna, lähes vereslihalla, että oman keskeneräisyyden ja toisaalta yllättävänkin kykenevyyden kohdatessaan kyyneleet ovat herkässä ja sanat, siinä hetkessä, hukassa.

Haluan kirjoittaa ne sanat ulos, itseni vuoksi, ollakseni ehjempi, parempi ihminen, ymmärtääkseni paremmin itseäni ja muita. Herätä tästä talviunesta, josta puuttuu luovuus ja tietoinen pysähtyminen, hidastaminen kauniiden asioiden äärelle. Antaa itselleni luvan kasata ajatuksia, sanallistaa niitä ja todeta, että varaamalla hetken ajastani tietoiselle ajattelulle, vapautan mieleni askartelemasta samojen asioiden parissa päivästä ja viikosta toiseen arkisten pulmien rinnalla.

Sillä miksi etsiä, jos ei ehdi tajuta löytäneensä?

// *Katkelma Eino Leinon runosta Elegia

Kasvattamisen sietämätön raskaus – eli kaikki se mitä voimme jälkeemme jättää.

img_1960

Ketä me kasvatamme? Miksi me kasvatamme? Millaisia taitoja haluamme antaa elämään sen jälkeen, kun se pitkä tai lyhyt aika, jonka saamme olla osana lapsen, nuoren, miksei aikuisenkin elämää, päättyy?

Näitä kysymyksiä pyörittelen päässäni, en toisinaan, vaan oikeasti päivittäin. Oman lapsen, aikanaan opiskelujen ja harrastusten, viime vuosina myös työn puitteissa kohdattujen kasvatettavien osalta.

Mitkä taidot ovat tärkeitä osata?

On helppo listata konkreettisia valmiuksia ja kikkoja eri ikävaiheissa oleville lapsille ja nuorille: kynäote, kurahousujen pukeminen, yhdellä jalalla hyppiminen, polkupyörällä ajo, hampaiden peseminen, numerot, aakkoset, erilaisten ruokien maisteleminen ja perunan kuoriminen. Ai niin ja pyykinpesukoneen käyttäminen, verokortin tilaaminen, rintaliivien valitseminen, riittävän unen saaminen, villasukkien käyttäminen kylmällä, opiskelu-urakan jakaminen kalenterin avulla sopiviin paloihin ja niin edelleen…

Näiden taitojen oppimiseen ja opettamiseen on korkeintaan pari, kolme väylää ja tapaa. Ja olkoonkin että ne vievät aikansa, ne ovat useimmille helpohkosti opittavissa, ainakin riittävällä toistolla; Koska kyse on niin kouriintuntuvista valmiuksista, ei niiden opettelua myöskään tarvitse perustella kohtuuttoman monisanaisesti, isoille tai pienille.

Toista ovat sitten muiden henkisen ja fyysisen tilan kunnioittaminen, tunteiden sanoittaminen ja niiden kanavoiminen rakentavilla ja korjaavilla tavoilla, arjen ja aikataulujen hallinta. Tai omaa henkistä hyvinvointia tukevat keinot ja rakenteet, sydänsuruista selviäminen, itsetunnon vahvistaminen, omien vahvuuksien ja kehitystarpeiden tunnistaminen. Saati epäonnistumisen pelosta huolimatta eteenpäin ponnisteleminen ja häviöiden sekä virheiden sietäminen ja niistä oppiminen, analyyttinen ja kriittinen ajattelu, medialukutaito, itsetutkiskelu, seksuaalisuuden hahmottaminen moniulotteisena ja muuttuvana ilmiönä…

Vaikka päivästä toiseen selviäisikin, edes pintatasolla, aiemmin esitettyjen konkreettisten taitojen avulla, iskee kylmä suihku päin näköä yllättävän nopeasti jos unohtaa harjoitella ja toisaalta myös opettaa toisille näitä ihmisenä olemisen ydintä lähempänä olevia taitoja.

Kun miettii, miten paljon on itsekin hakannut päätään seinään monissa monimutkaisemmissa: tunteisiin, egoon, minäkuvaan sekä sosiaalisiin paineisiin ja suhteisiin liittyvissä asioissa, toivoisin voivani, josko ei ohittaa niin ainakin tasoittaa isoimpia esteitä eri kokoisten ja näköisten kasvatettavieni kanssa ja heidän matkansa tulevan varrelta.

Eikä minulla ole suinkaan ollut  poikkeuksellisen huonot edellytykset oppia tunnetaitoja tai itsesäätelyyn liittyviä valmiuksia. Silti oma kantapääni on lyhentynyt senttikaupalla, niin paljon sen kautta on sanonnan mukaisesti opittu asioita. Voi vain kuvitella, miten paljon enemmän elämä heittää eteen piikkimattoa ja tervaa sekä höyheniä, jos perheolot, lapsuuden kasvuolosuhteet tai parisuhteet ovat menneet yksilötason ongelmien, yhteiskunnallisten tai globaalien katastrofien vuoksi perustavalla tavalla pieleen.

Minulla oli sentään muutoin voimavaroja, joilla selättää vaikeuksia niillä paremmin sujuvilla elämän osa-alueilla: ystäviä, aikuista tukea, seurustelukumppani…Sen sijaan osa lapsista, nuorista ja aikusista putoaa joka kulmassa, lähes jokaiselta askelmalta tyhjän päälle, vailla hyväksi todettua polkua, pahimmat silmäkkeet kiertäviä pitkospuita. Kenkien kastuminen kuuluu tästä suosta läpi tarpomiseen, elämä kun on tutuksi tulleen videonpätkän mukaisesti usein melkoinen *****nan työmaa.

Mutta pitäisi siihen silti mahtua myös iloa, onnistumisia, vahvistavia kokemuksia, rakkautta, tukea ja joku, jonka olkapäätä vasten voi itkeä, jolle voi luvan kanssa kaataa ylitse vuotavat tunteensa, joka ohjaa ja auttaa kanavoimaan kehää kiertävät, toivottomat ajatukset säie säikeeltä kohti uutta ratkaisua ja uraa.

Jos meidät jätetään yksin, toistamaan samaa virhettä päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, siitä huonosta, tuhoisasta, rikkovasta tavasta käsitellä itseämme ja muita, tulee jossain kohtaa osa minuuttamme. Ajatus siitä, että ”minä nyt vain olen tällainen”, syö muutoksen mahdollisuuden, sementoi pelkäksi pintakerrokseksi tarkoitetun asian osaksi perustusta ja ikään kuin vapauttaa huonoon toimintamalliinsa urautuneen yksilön vastuusta.

Ja siksi kasvattajan ajatus siitä, että ”kyllä elämä aikanaan opettaa”, on äärimmäisen vaarallinen. Se ei ole sinällään väärä toteamus, sillä elämänkoululaisia ovat torit ja turut väärällään. Onhan tässä oman osaamisensa ja pärjäämisensä varaan jättämisen ja päin honkia menemisen välillä ihan mukavaa korrelaation katkua…

Kuinka moni on ehdoin tahdoin valinnut alkoholisoituvansa, syrjäytyvänsä, putoavansa yhteiskunnan tukiverkoston ammottavista aukoista tyhjän päälle, roikkuvansa minimitoimeentulolla, hakkaavansa lapsiaan ja puolisoaan, päätyvänsä asunnottomaksi, siirtävänsä kurjuutta, osattomuutta, vähävaraisuutta ja yhteiskunnan näkökulmasta riittämätöntä koulutusta myös seuraaville sukupolville?

Olisiko siinä matkan varrella ollut jonkun aikuisen paikka puuttua tilanteeseen? Vanhemman, isovanhemman, sisaruksen, kummin, lastentarhan- tai alakoulun luokanopettajan, opinto-ohjaajan, nuorisotyöntekijän, naapurin. Sanoa, että autan sinua tämän vaikean aineen haltuun ottamisessa tai etsin voimaa tuovan harrastuksen. Vahvistaa lapsen tai nuoren itsetuntoa ja minäkuvaa, auttaa tunnetaidoissa. Halata, rakastaa, kohdata, sanoa, että olet arvokas ja pärjäät. Ja jos asiat menevät pieleen kaikesta huolimatta, olen tässä, sinua varten. Sinun tiimissäsi, puolellasi.

Kun ajattelee urakan massiivisuutta, kokonaisvaltaisuutta, sen mukanaan tuomaa valtavaa vastuuta, se on ajoittain tukahduttava, lamaannuttava, hallitsemattoman kokoinen vyyhti tarpeita, toiveita ja odotuksia. Mutta kuten joulusiivouksessa ja muissa konkreettisemmissa urakoissa, täytyy vain kääriä hihat, määrittää kriittisimmät kaaoksen vallassa olevat nurkkaukset, pilkkoa savotta-aluetta, jakaa vastuuta tiimilleen ronskisti delegoiden, unohtaa hetkeksi tyystin muut hommat, olla läsnä ja lopulta vielä itselleen armollinen.

Sillä jokaista listaa ja vaatekaapin pohjaa ei aina ehdi tomuttaa, mutta ero entiseen on silti jo valtava. Tulee uusi viikko, uusi vuosi, uusi joulusiivous; Toisaalta ihmisten kanssa tehtävä työ on sikäli paljon palkitsevampaa, että yhdellä keskustelulla, hyvällä kokemuksella voi olla vuosikymmenten yli kestävä vaikutus, toisin kuin sillä pahuksen imuroimisella.

Sen vuoksi jätinkin lukioaikaisen rappukäytävien siivoamisen taakseni ja istuin koulun penkille. Siksi otan vastuun kantaakseni, opin virheistäni ja iloitsen aidoista kohtaamisista sekä yritän avata mieleni ja jossain määrin myös sydämeni, joka päivä, olemaan ihmiselle ihminen. Kotona ja kodin ulkopuolella. Se on raskasta, kuluttavaa ja menee joskus tunteisiin, vaikkei sitä näyttäisikään. Mutta silti ehkä parasta, mitä tällä maailmalla on antaa.

 

…..

Yhden aikakauden loppu

IMG_6664IMG_4011 IMG_7993 IMG_8000 IMG_7086IMG_8002 IMG_8024 IMG_3218IMG_8076 IMG_8095 IMG_8110 IMG_4019IMG_8119 IMG_3235IMG_8131 IMG_1958IMG_8146 IMG_8190 IMG_8277 IMG_8283 IMG_8357 IMG_8366IMG_3185 IMG_8055 IMG_2700IMG_4016IMG_8234

 

Seitsemän vuotta partioryhmän ohjaamista ja melkein saman verran Seikkailija-ikäkauden vastaavana toimimista oli antoisaa aikaa. Nuo vuodet pitivät sisällään lukemattomia Koloiltoja, partiotaitokisoja, metsäretkiä, autiotupaviikonloppuja. Ensiapu-, erä- ja kädentaitoja, kansalaiskasvatusta, leikkejä, yhdessäoloa ja jakamista.

Koko viime vuoden partiotakki oli kuitenkin niin tyhjä, että päätös sapattivapaasta syntyi kuin itsestään. Ei-niin-suuret saappaani oli täytetty innostuneella, osaavalla, pitkän linjan partiolaisella, jolla oli vuosien varrella muuttuneelle ryhmälle uutta annettavaa.

Se, etten ainakaan pariin vuoteen ohjaa omaa ryhmää, ei tarkoita sitä, ettenkö suuntaisi elokuussa alueleirille tai änkäisi vaikkapa lippukunnan hallitukseen. Roolini ehkä muuttuu, ihan viikottaista hommaa ei toivottovasti ole, mutta harrastus pysyy.

Juuri eilen eräs kollegani sanoi, että on aika harvinaista ja hienoa, jos koko perheelle löytyy yhteinen, innostava harrastus ja niinhän se on. Siitäkin syystä haluan pysyä toiminnan syrjässä mukana, vaikken omaa ryhmää luotsaakaan. Ja uhkasinpa olla mukana perustamassa uutta sudenpentulaumaa sitten kun Kuutti saavuttaa sopivan iän harrastuksen täydellä teholla aloittamiseen.

Aika aikaansa kutakin, mutta hieman haikein mielin tämän porukan jättää silti jatkamaan partiotaivaltaan. Jos sinä, kanssajohtaja, vanhempi tai johtajakollega, miksei Haukkakin, luet tätä, haluan sanoa että kiitos ja kylillä ja leireillä törmäillään!

P.S. Nyt kun yksi arki-ilta ja useampi viikonloppu vapautui muihin hommiin, on miehen kanssa syksyn suunnitelmissa yhteinen urheiluharrastus, josta olen aika innoissani, mutta siitä lisää lähempänä!

P.P.S. Kuvituksena partioseikkailuja kuluneen kevään ja kevättalven varrelta.

Erään maanantai oivallus ja pinaattilettuja


Olin juuri päässyt kotiin iltavuorosta. Koira tuli hyppien ja haukkuen vastaan heti ovensuussa, kieli ulkona roikkuen ja tohisten onnellisena. Kissa puski jalkaani ja kurkkasin keittiöön. Mies ja lapsi olivat kokkaushommissa, Lähempi tarkastelu paljasti pinaattilettutaikinan olevan työn alla – ilmeisesti suhteellisen uusi hankinta eli takapihalle ostettu Kesäkeittiö muurikkapannulla oli saanut aikaan kokkausinspiraation.

En ehtinyt edes riisua ulkovaatteitani ennen kuin ovikello soi ja pikkuveljistäni vanhempi kurkisti sisään. Olin kuulemma luvannut ajella tämän hiuksia, mutta unohtanut asian työpäivän tohinassa sittemmin täysin. Eipä siinä mitään, kone surisemaan ja tukka lyhyemmäksi. Mies siirtyi koko ajan höpöttävän lapsen kanssa takapihalle paistohommiin ja ryhdyin viimeistelemään tonnikala-pastasalaattia.

Ovikello kilahti jälleen ja miehen sisko ilmaantui eteiseen. Tälle oli kuulemma luvattu apua laskutehtävissä. Ja niin ruokapöytä katettiinkin lopulta kolmen sijaan viidelle, testilettuerästä riitti hieman vähemmän syötävää jokaiselle ja iso salaattikulho tyhjeni kerralla. Mutta ei se mitään, ruokaa saa lisää kaupasta ja ainakin itselleni on kunnia-asia, että vieraille löytyy aina jotain syötävää. Jos ei muuten, niin äkkiä leipomalla!

Se oivalluksellinen osio tuossa maanantaisessa iltapäivässä ja illassa oli se, että juuri tuollaista elämää haluankin elää. Sellaista jossa yllätysvierailuille, tärkeille ihmisille ja arkisille iloille löytyy aikaa kipuilematta kalenterin ääressä.

Tahdon, että minulle jää työpäivän jälkeen aikaa olla kotona. Viettää aikaa perheeni kanssa, sisustaa, tehdä pihahommia, nauttia ruoasta, ottaa vastaan pitkään odotettuja tai ovensuuhun ilmestyviä vieraita – välillä vain olla tekemättä kunnolla mitään. Ja se ei onnistu, jos työt, treenaaminen tai jokin muu puuha syövät kaiken aikani ja jaksamiseni.

Tällä hetkellä haluaisin tehdä sitä tätä ja tuota paremmin, kovemmin, tavoitteellisemmin: urheilla, tehdä enemmän vapaaehtoistyötä, kehittää blogia, revetä joka suuntaan ja näyttää olevani samanlainen supernainen kuin mitä lehdistä ja tuttavapiiristä löytyy. 

Mutta toisaalta mietin, haluanko sitä todella, olenko valmis luopumaan vapudestani, tästä sisäisestä rauhasta, henkisestä tasapainosta, jonka olen löytänyt vasta alettuani olemaan armollisempi itselleni?

Ehkä joskus pitää hidastaa olemisensa ja tekemisensä ihan minimiin ja palauttaa arkeensa sitten vain ne asiat, joita senhetkisessä elämäntilanteessa jaksaa säännöllisesti ilman ajoittaisia hermoromahduksia? Kenties siten saa karsittua pois epäolennaisen ja kirkastettua tärkeimmät asiat esiin? 

2015 kicked my ass and I want revenge

IMG_0142 IMG_1591IMG_0174 IMG_0209 IMG_0255 IMG_4802 IMG_0610 IMG_5544 IMG_1121 IMG_1161  IMG_1838 IMG_1836 IMG_1899 IMG_1991 IMG_1257  IMG_6609 (1) IMG_0369 IMG_4297 IMG_1675IMG_0168 IMG_2273

Joku oli 2015 jakanut Tumblriin tiivistelmän vuodestaan ja se kuulosti tältä ”2015 kicked my ass and i want revenge”. Klikkasin sydäntä vaistonvaraisesti ja tajusin, että vuonna 2015 tapahtui paljon kaikkea. Omaan makuuni liian paljon kaikkea.

Hullu opiskelujen loppukiri, valmistuminen juhlineen, kesälomasta leijonanosan haukannut mökkiremontti, ensimmäisen omistuskodin myyminen pois ja unelmakodin menetys onnekkaammalle ostajalle, työnhakuprosessi ja työpaikan saaminen, tarpeisiin sopivan, joskaan ei niin romantisoidun täydellisen asunnon osto, evakossa asuminen, remontti….

Ennen kesää sanoin, että keväällä rutistettiin aika lailla verenmaku suussa ja kesäloma tuli tarpeeseen, vaikka sitä vietettiinkin kuullotehöyryissä kylpien. Kun joku kysyi kuulumisia, olen summannut olotilani toteamalla, että oli aika raskas syksy.

Uuden duunin alku ja uudenlaisissa työtehtävissä aloittaminen veti löysät ajat ja jaksamisen vähiin elokuussa. Piti opetella liuta nimiä, työtapoja, erilaisia spesifejä työtehtäviä, joihin laaja-alaiset perusvalmiudet antava koulutus ei paneudu, ja niinkin yksinkertaisia asioita kuin tavaroiden paikkoja. Omaksuttavaa riittää vieläkin, mutta päässä ei enää surise iltaisin uusien asioiden paikkaansa etsivä parvi.

Lokakuussa puunasimme asuntoa esittelykuntoon, useita kertoja ja tosissamme sekä ryhdyimme hieromaan kauppoja. Oli pankissa juoksemista, näyttöjä varten siivoamista, asunnon myyntiin liittyvien käytännön asioiden hoitamista ja lopulta myös muuttokuorman pakkaamista sekä vanhan kodin laittamista luovutuskuntoon.

Marraskuun alussa saimme avaimet ja remontti alkoi. Sitä tehtiinkin illat, yöt ja viikonloput, puolen suvun voimin. Sitten muutettiin, koottiin kalusteita ja kiinniteltiin tauluja. Painoa lähti kolme kiloa, tukka karisi päästä ennätystahtia ja bussiin tai sohvalle tuli torkahdeltua tavallista useammin.

Joulukuun alkuun mennessä asunto alkoi olla kelvollisessa kunnossa, mutta sitten alkoivatkin joulupuuhat harrastuksissa retkien ja erikoisohjelman merkeissä ja töissä joulukalenterihommissa.

Mitkä osa-alueet elämästä ovat sitten kärsineet tästä ruuhkaisesta syksystä eniten? Partiopuuhat tuntuivat puisevilta ja vastuuta tuli siirrettyä syksyn mittaan isolla kädellä ryhmän toiselle vetäjälle. Myös blogi jäi enenevissä määrin taka-alalle, kun ylimääräisiä tunteja ei vaan saanut kaavittua kasaan, ei edes unien kustannuksella. Myös salilla tai ohjatuissa liikunnoissa käymisen tahti on hidastunut, muttei onneksi jäänyt kokonaan pois. Ja työmatkapyöräily sekä satunnaisesti töihin juokseminen ovat paikanneet tilannetta.

Vanhempana olen potenut massiivista huonoa omatuntoa evakkojaksosta, joka näkyi kuulemma lapsen käytöksessä päiväkodinkin puolella. Lisäksi remontin viemä aika ja muutenkin opiskeluaikoihin verrattuna pidentyneet hoitopäivät ja lyhentyneet yhteiset iltapäivä- ja ilta-ajat ovat tuottaneet omantunnon tuskia. Onneksi on mies, joka hoitaa päiväkotiin viemiset ja hakemiset lähes yksin ja kokkailee lapsen kanssa sekä ulkoilee ja rakentelee legoilla. Ei jää tuo laatuaika vanhemman kanssa minun harteilleni, vaan ehkä kolmasosa siitä.

Jotenkin olen sanonut itselleni, että valittaa ei saisi, väsyä ei saisi, koska jaksavathan muutkin. Mutta jossain kohtaa terve järki ja aviomieheni ovat puuttuneet peliin ja todenneet, että esimerkiksi saunan öljyämisen, portaiden maalausurakan ja keittiöremontin voisi ehkä tehdä eri kerralla kuin yläkerran suurremontin.

Ja muutkin läheiset ovat muistuttaneet, että ei kannata vetää itseään loppuun, varmasti aiheellisesti; Joskus menneinä vuosina olen ajatellut että on normaalia stressi-itkeä itsensä tärviölle, jos nyt ei viikoittain, niin ainakin säännöllisesti.

Paljon hyvää on tapahtunut, mutta mikään ei ole tullut valmiiksi annettuna, helpolla tai ilmaiseksi. Josko tasaisempaa kyytiä ensi vuonna?

 

 

JOULUTERVEISET

IMG_1815 IMG_2005 IMG_6803IMG_2033 IMG_2035 IMG_2079 IMG_6796 IMG_2091 IMG_2094 IMG_6686 IMG_6806IMG_2083IMG_6776  IMG_6799  IMG_2032

Tulipa pidettyä pisin postaustauko ehkä sitten blogin perustamisen. Kiitos jos löysit tänne edelleen ja anteeksi hiljaiselosta. Ärsyttää itseäkin, että niin moni asia on jäänyt dokumentoimatta ja jakamatta.

Tuli syksyn päätteeksi pienoinen loppuunpalamisen tunne ja oli pakko karsia kaikesta ”ylimääräisestä”. Siitä lisää enempi, kun saan sanat aseteltua oikeaan muotoonsa.

Mutta joulu pyhineen meni hyvin ja viiden päivän lomapäivistä, vapaa- ja pyhäpäivistä koostuva hengähdystauko ei olisi voinut osua parempaan hetkeen.

Kuutti oli ennen joulua ihan kierroksilla ja aattona uskaltautui hädin tuskin pukin syliin, laulamisesta ei kannattanut edes puhua. Mutta kun pahin jännitys oli ohi, ruokailut ja muut hommat sujuivat iloisesti ja lahjoista on nautittu pitkin lomaa. Legorakennelmat ovat olleet isän ja pojan projekti ja itse olen pelaillut ja lueskellut (myös) lapsen kanssa.

Nyt kyllä sanon rumasti

image

Ja sen jälkeen hoen mantranomaisesti itselleni, että se on vain ohimenevää, se on vain ohimenevää, se on vain ohimenevää.

Niin mikä?

Muuttopakkaus, remontti, evakossa asuminen, partioretket, jotka osuvat ilmeisesti aina pahimpaan sumaan, pimenevät aamut ja illat sekä vasu-keskustelut, jotka ovat oikeasti tärkeitä ja  antavat pohjaa työlle, mutta pidentävät työpäivää ja lisäävät kiirettä paperityön osalta.

Miehen kanssa tappeleminen tyynyliinojen noudosta tai siitä, mihin hypoteettiset valaisimet asetetaan asunnossa. Liikkumaan lähtemiseen sopivien kolojen puuttuminen, kirjoitusajan puute sekä muuttohässäkän jalkoihin jäävän lapsen olotiloista stressaaminen.

Jatkuva päänsärky, liian vähäiset yöunet ja suututetut pikkuveljet ja partionjohtajakollegat, joille täytyy vaan sanoa oman ajan osalta ei-oota. Tulostamatta jääneet  pöytäkirjat, yötä myöten kirjoitetut tekstit sekä laiminlyödyt, rapsutuksia kaipaavat elukat.

Tänään, 6:20-15:50 päivän päätteeksi pyörän eturengas löytyi tyhjentyneenä pihalta. Harkitsin hetken itkemistä, mutta totesin, ettei se taida auttaa.

Se on ohimenevää.

 

 

 

Kun kaikki muuttuu

kaikkimuuttuu.001

Huomenna alkavat työt. Lapsi aloittaa samana päivänä isompien lasten ryhmässä päiväkodissa. Jännittää, hermostuttaa, pukkaa jopa paniikin poikasta. Sekä oman että lapsen pärjäämisen vuoksi.

Ohitse ovat välivuodet, opiskelutaipale ja lapsen kanssa kotona vietetty aika, kaikki tyynni.

Edessä on ennalta määrittelemättömän pitkä aika uudenlaista oppimista, työminuuteen kasvamista ja vaaditunkokoisiin saappaisiin astumista. Varmasti rankkaa, ajoittain kuormittavaa ja stressaavaa, mutta toivottavasti myös antoisaa, kasvattavaa ja onnistumisen iloa tuovaa työarkea.

Ja tietysti perhe-elämän, partio- ja liikuntaharrastusten sekä ystävyyssuhteiden ja aviomiehen kanssa vietettävän ajan sovittelemista palettiin.

—-

Ja jottei kaikki mullistuisi vähitellen, lempeässä tahdissa, blogikin muutti tänne.

Periaatteessa omilleen, mutta kenties kuvioon liittyy aikanaan yhteisö, jonka muodostavat kavereiksi ja ystäviksi muodostuneet tyypit, jotka haluavat kukin tehdä omanlaistaan juttua.

Itse haluan voida kirjoittaa ajoittain kauniista ja ajoittain raskaista jutuista, ilman eri kerroksien väkeä, pallohämmennystä, ainakin enimmäkseen yhteiskuntavastuuta pohtien, vapaassa tahdissa ja sitä mukaan, kuin uudenlainen arkeni sen sallii. Vahtaamatta kävijälukuja.

Blogi siirtyy sivutoimisesta ansaintatavasta nyt lopullisesti harrastukseksi; Aktiiviseksi ja rakkaaksi sellaiseksi – mutta harrastukseksi yhtä kaikki. Vaikkei se ole aikoihin mitään tuottanut tälläkään hetkellä. Saattaa blogissa toki joskus jokin yhteistyökuvio tai ”hyväntekeväisyystyö” olla muiden vinkkien ja suositusten lomassa, mutta varsin harvakseltaan.

—-

Mietin tulevaan arkihässäkkään tuijottaessani, lopettaako bloggaamisen kokonaan, mutten osaa. Haluan jättää jäljen elämämme seikkailuista, kriiseistä, kasvusta, iloista, juhlista, onnistumisesta ja kohtaamisista jatkossakin tänne.

Ja toisekseen olisi lähes mahdotonta sanoa hyvästit niille, jotka blogia seuraavat uskollisesti. Voin täysin rehellisesti sanoa, että jokainen kommentti, tykkäys ja some-jako on tuonut iloa sekä luonut nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tunnetta.

Tervetuloa siis kaikki vanhat ja uudet tänne tiensä löytäneet lukijat!

 

SEURATKAA NORPPALAN PORUKKAA NÄIN:
SUORAAN TÄÄLLÄ BLOGIKODIN / WORDPRESSIN PUOLELLA:
HTTP://ILMANSINUAOLENLYIJYA.BLOGIKOTI.FI
FACEBOOKISSA:
HTTPS://WWW.FACEBOOK.COM/ILMANSINUAOLENLYIJYA
INSTAGRAMISSA:
HTTPS://INSTAGRAM.COM/PHOCAHISPIDA/

 

Kun saan Bloglovin’in ylläpidolta uuden postausvirran toimivan osoitteen, jaan sen sitten blogissa ja facebookissa. Jos seuraat jo blogia sitä kautta, älä huoli, kaikki säilyy seuraajien näkökulmasta ennallaan yhdellä klikkauksella.

 

MITÄS TYKKÄÄTTE BLOGIN UUDESTA ULKOASUSTA?

(Kommentoida voi klikkailemalla sydäntä. PUS.)

 

 

Kännykkä-kokonaiskuvaa remonttityömaalta

Kuistikin on valmis! Kaksi raivokasta sutimispäivää ja erittäin kipeytettyä maalausrannetta myöhemmin. Tämän kesän remontointihommat ovat täten paketissa.

Kenties Malibu Beachilla ehtii viettää vielä muutaman loppukesän tai alkuksyksyn (toivottavasti lämpimän) viikonlopun ihan oleilun merkeissä. Tosin mies katosi jokin aika sitten rantaan lapio mukanaan ja mutisi jostain pihaprojektista, joten…

 

P.S. Pahoittelut kännykkäkuvalaadusta, mutta toivottavasti näistä saa jonkin sortin kuvan remontin lopputuloksesta.