Kauneuden voimaton kaipuu

IMG_2564 IMG_2899 IMG_3157 IMG_2560IMG_2827 IMG_3111 IMG_2993

Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu.*

Olen kirjoittanut itselleni, teille ihmisille ruudun takana tammi- ja helmikuun aikana niin monesti. Bussissa istuessani, pyörän selässä, kun kello on kaksitoista yöllä ja tie tappavan liukas. Uimahallin altaassa, jo uneen vaipuneen lapsen otsalle suukon antaessani. On ollut niin paljon sanoja, ajatuksia, joiden jäsentämistä kirjoittamalla olisin kaivannut kipeästi.

Välillä unissani olen istunut keittiön pöydän ääressä ja kirjoittanut: blogia, Facebook-viestejä, fanfictionia, sanoja, tuhansia lauseita, tunteita, ajatelmia, rakkautta, kaipuuta, arkieskapismia. Ja herännyt tajuten, että olen laiminlyönyt itseäni, kun olen jättänyt kirjoittamatta, hylännyt yhden varhaisimmista rakkauksistani, suomen kielen, verenperinnöistäni vahvimman, niin tyystin.

Olen oppinut itsestäni viimeisen neljän kuukauden aikana paljon, yllättänyt itseni kerta toisensa jälkeen ja antanut itselleni anteeksi asioita, joita vastaan olen taistellut vuosia. Kirjoittamatta jättämällä olen päästänyt kaikki ne oivallukset ajelehtimaan, hakemaan muotoaan, jolloin niistä on tullut vain sameaa vettä veneen verkkaisessa peräaallokossa, sen sijaan, että ne olisivat hiljaksiin helmiksi kiteytyneitä hiekanjyviä, joita voisi kantaa mukanaan kaulassa ja sormeilla epävarmuuden hetkellä.

Kaipaus. Kauneuden: taiteen, tanssin, sanojen kaipuu. Elämänmuutoksissa, henkilökohtaisissa kriiseissä, toivon ja motivaation ollessa hukassa kirjat, taidelämykset, sanojen virta ovat vieneet minua eteenpäin, laajentaneet ajattelua, laittaneet omia ongelmia paremmin mittakaavaansa. Eivätkä ne ole minua hylänneet, runous tai kauneus, minä olen päättänyt, enemmän tai vähemmän tietoisesti, ettei minulta löydy niille aikaa.

Muutaman mietelausekortin tekeminen tai instagram-kuvien ottaminen ei riitä tyydyttämään luomisen, kauneuden tietoisen näkemisen ja vangitsemisen kaipuutani. Eivät edes musiikki, lyriikat ja niiden kautta ja avulla tilanteiden uudelleen eläminen ole tarpeeksi.

Ja vaikka haluaisinkin puhua, ystäville, puolisolle, kollegalle, ajatuksista, joiden äärelle olen kompastellut, olen monen asian suhteen niin avoinna, lähes vereslihalla, että oman keskeneräisyyden ja toisaalta yllättävänkin kykenevyyden kohdatessaan kyyneleet ovat herkässä ja sanat, siinä hetkessä, hukassa.

Haluan kirjoittaa ne sanat ulos, itseni vuoksi, ollakseni ehjempi, parempi ihminen, ymmärtääkseni paremmin itseäni ja muita. Herätä tästä talviunesta, josta puuttuu luovuus ja tietoinen pysähtyminen, hidastaminen kauniiden asioiden äärelle. Antaa itselleni luvan kasata ajatuksia, sanallistaa niitä ja todeta, että varaamalla hetken ajastani tietoiselle ajattelulle, vapautan mieleni askartelemasta samojen asioiden parissa päivästä ja viikosta toiseen arkisten pulmien rinnalla.

Sillä miksi etsiä, jos ei ehdi tajuta löytäneensä?

// *Katkelma Eino Leinon runosta Elegia

SEKASIN ft. Norppala

Sekasin on Ylen, Suomen Mielenterveysseuran, Mielenterveyden keskusliiton ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton kampanja, joka pyrkii arkipäiväistämään mielenterveyden ongelmia. Tällä viikolla sekasin247.fi -palvelu tarjoaa myös anonyymia, kahdenkeskistä keskusteluapua aamusta iltaan.

Tämä videopostaus oli mun panokseni kampanjaan ei-ammattipuhujana ja terapeuttipätevyyttä vailla olevana ammattiauttajana. Olisi kiva kuulla ajatuksianne videoon, sen sisältöön tai omiin kokemuksiinne liittyen. Koska hei, jakamisesta ei ole koskaan haittaa!


Pitkin poikin YLEn mediakenttää on nyt käynnissä aika Sekasin-kampanja ja se näkyy tietysti myös somessa. Lisäksi samanniminen tv-sarja löytyy Areenasta. Koska mulla itselläkin on ollut vaikeampia vaiheita elämässä, ei mitään diagnoosia tai hoitojaksoja vaativaa, mutta selkeitä aallonpohjia silti ja lähi- sekä kaveripiiristäkin löytyy mielenterveysongelmia – keneltäpä ei löytyis, tällainen nuorten mielenterveysongelmia esille tuova kamppanja on sellainen, johon halusin antaa oma panokseni.

Pohdin pitkään, miten lähestyä aihetta muutenkin kuin pelkkien omassa päässä kelattujen juttujen kautta ja päätin, että haluaisin lähteä liikkeelle esimerkin kautta;

Otetaan tilanne, jossa istut hyvän kaverisi tai jonkun muun sellaisen kanssa, josta välität kahvilla tai juttelet puhelimessa. Tunnet sen kaverin sikäli hyvin, että tiedät, ettei sillä ole kaikki hyvin. Sitä ahdistaa, se on surullinen, sen on vaikea selvitä toisinaan läpi päivistä, sen ei ole hyvä olla itsensä kanssa.

Tällä kaverilla on joku vaikka ystävä tai seurustelukumpani, joka puhuu sille tosi törkeitä juttuja, eikä sillain hyvällä tavalla törkeitä vaan sellaisia, jotka satuttaa, lamaannuttaa, tekee epävarmaksi, vie voimia. Eikä puhta siitä, että joskus riidellessä lipsahtaa joku sammakko vaan jatkuvasti, aina ohimennessä kommentoimisesta:

”Sä oot niin ruma, ettei kukaan voi koskaan rakastaa sua.”

”Kuvitteletsä että muita auttamalla ja asiat hyvin hoitamalla sä saat noista kavereita? Ei niitä sun seura kiinnosta, nauraa vaan selän takana.”

”Ei niitä kiinnosta sun jutut, oo vaan hiljaa, niin kaikilla on parempi olla.”

”Sä et osaa mitään, sä et oo oppinut sun koulutuksessa tai elämässä tai töissä mitään, muut osaa paremmin, älä mee tekee itseäsi naurunalaiseksi.”

Jos joku laukoisi kaverillesi tällaisia kommentteja, mitä neuvoisit tekemään? Kehottaisitko sanomaan, että toi satuttaa, älä tee noin? Neuvoisitko jättämään puolison joka koettaa lytätä toisen sanoillaan maanrakoon? Ihmettelisitkö, millainen ihmisperse, pardon my French, kehtaa edes sanoa tommosta?

Mutta mitä pitäisi tehdä, kun se tyyppi, joka näitä juttuja syytää niskaan, asuukin omassa päässä? Mistä se on sinne tullut?

Ne ajatukset ei synny itsestään, ne on poimittuja, opittuja, usein jo ihan lapsena. Median ihmiskuva, ikuiset laihdutusjutut, ulkonäköpaineet, läheisten sanat, koulukaverien huutelemat jutut. Ehkä ala-asteella naurettiin ja huudettiin perään jotain klassista ja takuulla pilkkaavaa, kuten vaikka l ä s k i . Oli läski tai ei, se ääni jäi soimaan päähän. Se kaikui uimahallin lokerokäytävillä, kauppakeskusten pukukopeissa, alasti sänkyyn kiivetessä.

Mulle ne asiat, jotka jäytävät ovat olleet paino, kehonkuva ja omanarvontunto. Sen ymmärtäminen, ettei itseään voi määrittää vain suoritusten, numeraalisten arvojen tai aikaansaavuuden perusteella. Jollekulle muulle ne päässä huutelevan tyypin jutut on muuta: rillipää, ryssä, lauta, homo, huora, idiootti. Tuut aina olemaan yksin. Olet likainen, huono, väärin. 

Mutta miten sen tyypin kanssa voi elää? Oikea vastaus lienee ettei oikein voikaan. Se jatkuva, alaspäin vievä kierre, pohjaton negatiivisuus myrkyttää mielen, nakertaa itsetuntoa koko ajan kuin pikkukivi kallionkoloa, vie ilon, estää ottamasta riskejä. 

Jos sisäistä ääntään ei voi kokonaan vaientaa, sen valtaa elämässä voi ainakin vähentää.

Jos ihmiset elämässäsi on sanoneet tai antaneet ymmärtää että vain teot ja aikaan saadut asiat, voitot, onnistumiset merkitsee, vietä aikaa ihmisten kanssa, joille riittää vaan seurasi ja läsnäolosi. Kun tuntuu ettei sinussa ole mitään hyvää, ole niiden kanssa, jotka ovat nähneet ne parhaat päivät ja puolet ja jotka osaa sanoittaa ne.

Jos sinua on sanottu rumaksi, nauti siitä että joku sanoo sua kauniiksi, älä vähättele, epäile tai kursaile. Ja jos kuulut niihin, jotka listaa päässään mokiaan, epäonnistumisiaan, häviöitään, listaathan yhtä ankarasti myös voittoja, onnistumisia, pieniä edistysaskeleita. Tee aina silloin kun vaan on mahdollista niitä juttuja joissa olet hyvä, loistat ja saat onnistumisen kokemuksia.

Unohda välillä itsesi, oma napa, kehää kiertävät ajatukset, ei päihteillä, ainakaan aina vaan jollain, millä et vahingoita itseäsi: lue kirja, katso elokuva, uppoudu muihin maailmoihin. Tee vapaehtoistyötä, laajenna maailmankuvaa, ole mieli ja sydän avoinna muille. Jossain kohtaa huomaat ehkä, ettei sillä tyypillä ole ollut aikaa huudella, kun mielessä ei ole ollut sille tilaa.

Joku päivä ehkä huomaat että voit näyttää sille tyypille ovea, tai ainakin tiedät sanoa sille, ettei tarvitse jäädä pidemmäksi ajaksi kylään. Tai nostaa sen laatikkoon, jonka päälle voit kirjoittaa ihan mitä haluat:

AHDISTUS
ITSEINHO
ALAKULO
MASENNUS
ITSETUHOISUUS

Siinä pahimmassa vaiheessa voi tuntua siltä, että itsestä ei ole mitään jäljellä, ei jaksa enää tapella vastaan, ei pysty tekemään mitään, lamaantuu, haluaa kuolla. On vaan voimaton ja tyhjiin puristettu kasa sängyn pohjalla.

Silloin tarvitsee toisia: jonkun joka kuuntelee, auttaa näkemään ne ajatusten solmut, sen missä kohtaa palaa aina kiertämään samaa kehää. Jonkun joka sanoo että olet arvokas, kaikki järjestyy, sun ei tarvitse jaksaa yksin. Jonkun johon voi luottaa, joka nostaa sanoilla tai teoilla siihen asti, että omat jalat jaksavat taas kantaa. 

Se voi olla ystävä, puoliso, kummi, opettaja, pappi, sukulainen tai terapeutti. Tai vapaaehtoinen tukichatin tai auttavan puhelimen päässä. Joskus voi olla jopa parempi, helpompi jutella jollekulle jota ei tunne, jonka reaktiota ei tarvitse arvailla tai pahimmillaan kokea että kuormittaa ongelmillaan läheisiään.

Jos olet juuri nyt siinä tilanteessa, että tarvitset apua, kuuntelijaa, jonkun joka on siinä tilanteessa kanssasi tuomitsematta ja reilusti, Sekasin-chat on auki 23.5-29.5 välisenä aikana ja sinne voi käydä juttelemassa jos tuntuu siltä. Ympäri vuorokauden.

Lisätietoa löytyy tietysti #sekasin.

 

PINGviininä luoksesi liu’un

IMG_8856 IMG_8877IMG_8865 IMG_8863

Voisin jorista tähän jotain siitä, miten on siistiä, että edelleen tukevasti kasvusuuntaiselle sisällöntuottamisen (ja sen avulla markkinoimisen) alalle, digitaalisen median uusille kuvioille ja monipuolistuvien julkaisukanavien osaajille on saatu tasokas tapahtuma, jossa sekä kohdataan että koulutetaan. Olen vakavasti harrastukseni ottavana bloggaajana ja uusille haasteille ja tuttavuuksille lämpenevänä tyyppinä aidosti innoissani myös edellämainituista.

Mutta toukokuun ensimmäiset viikot ovat olleet aika ryydyttäviä. Allergia on puskenut päälle pahemmin kuin moneen vuoteen, kiitos rytinällä tulleen kevään. Hengittämisen mahdollistavat lääkkeet turvottavat kädet, jalat ja naaman tunnistamattomiksi ja olo on kuin halolla päähän lyöty. Kun päälle iskivät vielä äänen ja lopunkin virran vievä flunssa ja pari sairaana sohvannurkassa torkuttua päivää sekä vieressä omia asioitaan kimittävä lapsi, alkaa lääkkeiden viimein purressa ja olon hissuksiin kohentuessa viikonlopulle kasaantua melkoiset odotukset.

Olen kuunnellut oman ja parinkymmenen muun lapsen ilot, surut ja Ryhmä Hau-jutut mielestäni erittäin kiltisti. Pyyhkinyt, pukenut, niistänyt ja ruokkinut päivästä toiseen – oli oma olotila mukava eli ei. Ja siinä välissä bloganneeni ainakin toisinaan aktiivisesti.

Koenkin ansainneeni uutta virtaa ja inspiraatiota antavat somepöhinät, pari lasia kuohuvaa, poreet ja huonekaverin, joka on yksi hymyilevimmistä ja mukavimmista tyypeistä, joihin olen viime aikoina tutustunut. Joten PING Helsinki, olen todellakin valmis. Bring it on!

Ja pahoittelen jo etukäteen sitä, jos meininki on omalta osaltani koko tapahtuman tällainen:

Elämä on luopumista

IMG_1024
IMG_5400IMG_5405
IMG_5397
IMG_1026IMG_5396 IMG_5411IMG_5403 IMG_5408

Erityisen paljon se on luopumista sellaiselle, joka kiintyy, muodostaa tunnesiteen herkästi moniin asioihin ja paikkoihin: taloihin, asuntoihin, eläimiin, autoihin, pienesineisiin, tuoksuihin ja tunnelmiin, jotka löytyvät vain tiettyjen muuttujien kuten vuodenajan ja tilan ollessa kohdallaan.

Luonnollisesti ihmisiin: sukulaisiin, ystäviin ja perheenjäseniin muodostetaan ne vahvimmat siteet ja suhteet, mutta olen lapsesta alkaen itkenyt muun muassa eteenpäin myydyn polkupyörän perään katkerasti.

Viikonloppuna tein jälleen surutyötä. Kiersin, kuvasin, tunnustelin, jalkapohjilla ja käsillä, kuuntelin, istuin tutuissa nurkissa ja lähtöpäivänä tirautin muutaman kyyneleen kirkkaan syysauringon lämmittäessä kasvojani.

Niille poluille, joita olen tallannut niin kauan kuin muistan, pellonreunoihin, hiekkatielle, pihakasvien alle, en enää palaa. En istu lauteilla, herää yläkerran pikkuhuoneen ikkunasta puhaltavaan tuuleen tai peltikatolle ropisevaan sadekuuroon. En leiki piilosta oman lapseni kanssa samoissa piiloissa kuin omassa lapsuudessani.

Enkä istu syömään, liian paljon ja liian usein, saman pöydän ääreen. En kuuntele talossa kiertävää pianon ääntä, en viivähdä hämärässä portaikossa tunnustelemaan oman historiani ja toisaalta lähisuvun kerroksia, silitä ryijyä ohimennessä tai lue Aku Ankkoja ullakolla. Saunan jälkeen tai kesän shortsikeleillä pistelevä nojatuoli ei enää kutittele jalkoja tai taivaankaari välky tähtiä samalla tavoin pakkasöinä.

Pihakeinu ei narise toisten piha-askareita seuratessa enkä voi vaellella marjapensasrivistöjen lomassa keräämässä syötävää suoraan suuhun katsellen samalla pikkulintuparven touhuja. Kesäpäivinä en voi maata vastaleikattua nurmikkoa haistellen, hakea hyllystä keltaisiksi muuttuneita kirjoja ja vajota hetkeksi takaisin lapsuuden kesien kiireettömyyteen, joka muuttui usein jo tylsyydeksi.

Astiakaapin ylähyllyltä ei löydy kulhosta muroja eikä maakellarista mehuja. Kukaan ei vilkuta enää pellonpuoleisesta ikkunasta hyvästiksi, kun auto kaartaa pois pihasta. Eikä pimeällä pihapiiriä lähestyttäessä näe valon tuikkivan jo kaukaa. Tai jos näkeekin, lampun on syttytänyt joku muu – uusi perhe, uudessa elämässään.

Se mikä itselle oli tuttua: kolhut, ruokien tuoksut, räsymaton tuntu, haitarioven narina, askelten äänet, kenkien kopistelu talviselta pakastinreissulta palatessa, uutisten pauhu monta kertaa päivässä, kuluu pois, korjataan ja muuttuu uudeksi.

aika vei meiltä sen
mummolan lapsuuden
mutta ei meitä saa
vanhenemaan

PMMP-Mummola

 

 

Suhteestani musiikkiin

En ole koskaan pitänyt itseäni musikaalisena. Kun jossain sosiaalisessa tilanteessa päädytään laulamaan, oli kyse sitten hilpeästä Sing Star-tyyppisestä laulutilanteesta tai virsien veisaamisesta, ärsyynnyn siitä, jos täysin laulutaitoiset ihmiset kikattelevat mukamas noloina ja selittävät, etteivät ole kummoisiakaan laulajia. Ja kun he kuulevat oman lauluyritykseni, koko seurueelle käy täysin selväksi, kuka on oikeasti ronskin rehellisen laulutaidoton ja keistä on vain tyttömäisen söpöä vähätellä kaikkea tekemistään.

Koska vähäiset yritykseni laulun ja soiton saralla ovat tuottaneet yksinomaan turhautumista ja harmia, en ole koskaan mainostanut musiikkia harrastuksenani. Sillä on ollut roolinsa erityisesti teini-iän angstivaiheissa, mutta silloinkin olen poiminut vaikutelmia ja uusia bändejä kuunneltavaksi sukulaisiltani, ihastuksiltani, kavereiltani – kaikilta niiltä, joilla on ollut aikaa, halua ja paloa etsiä uutta kuunneltavaa ja uppoutua musiikin pariin.

Minulle musiikissa tärkeintä ovat lyriikat, tarinat ja tunne. Kaikki ne kolme yhdessä, nivoutuneina elämäni tapahtumiin, kirjojen, elokuvien, tv-sarjojen ja pelien tarinoihin, joihin tietyt kappaleet sanoituksineen sopivat kuin paljon käytetty puukko tuppeensa – vaivatta ja tarkoituksenmukaisesti. Ehkä siksi kuuntelen todella moninaista musiikkia, poislukien ne kappaleet, joissa ei ole sanoja, sillä ne ovat minulle kovin tyhjiä, puolinaisia ja vajaita.

Jos oikeasti ymmärtäisin jotain musiikin päälle, viihtyisin sanattoman, kone- tai instrumentaalimusiikin parissa kenties paremmin. Mutta nykyiselläänkin musiikki on ottanut omat, tärkeät kolonsa elämästäni: koulu- ja kotitöiden siivittäjänä, lapsen kanssa tanssimisen taustana ja erityisesti juoksulenkkien kirittäjänä sekä kannustajana. 

Enemmän kuin pitkään aikaan olen antanut musiikin koskettaa, kannatella, innostaa ja irtauttaa arjesta uusille urille. Päästänyt irti siitä ajatuksesta, että musiikin teoriaa, sen palasia pitäisi ymmärtää tai musiikkia pitäisi itse kyetä tuottamaan laulun tai soiton muodossa voidakseen antaa sille aikaa ja ajatusta. 

Kysyin mieheltäni tovi sitten jotain musiikista ja tämä vastasi, ettei harrasta musiikkia, mikä oli mielestäni täysin älytöntä – soittaahan tämä useampaa soitinta kelvollisesti ja yhtä erinomaisesti. Tämä vastasi minun viettävän silti keskivertoviikosta enemmän tunteja musiikkia kuunnellen, sitä etsien, kahlaten lyriikoita läpi ja täyttäen arkeani musiikilla. 

En edelleenkään osaa laskea tätä harhailuani musiikin harrastamiseksi, mutta jokin on muuttunut. Itse tekemisen ja syvällisemmän ymmärryksen vaade on väistynyt ja tilalla on ilo.

_____

Tällä viikolla erityisen puhuttava kappale on ollut Nerina Pallotin Rousseau. Miksi?

Koska kaikki muuttuu, työ, lapsen kanssa eläminen ja omat kiinnostuksenkohteet. Herään haluun haastaa itseäni, kehittyä sekä luoda jotain uutta. Juoksen ylämäkeen ja Spotifysta soiva kappale tuo mieleen jotain hyvin todelta tuntuvaa:

”We are born twice – once to exist and again to live” 
Jean-Jacques Rousseau

 

Rakkauskirje Lilyn ihanille naisille

Haluan sanoa sen täällä bloginkin puolella, vaikka monessa muussakin yhteydessä toivon siitä maininneeni; Kiitos te kaikki ihanat Lilyn kautta tutuiksi ja ystäviksi tulleet naiset. (Miehiäkin mahtuisi mukaan – ei meillä syrjitä!)

Olette kuluneen vuoden aikana tarjonneet satojen kommenttien, Facebook- ja tekstiviestien sekä kasvokkain käytyjen keskustelujen muodossa lukuisia vertaistuen hetkiä sekä antaneet ajattelemisen aihetta. Ja nostaneet toisia pystyyn silloin kun itse kukin on vuorollaan rämähtänyt naamalleen milloin lasten sairastelukierteen, työvaatepaniikin, raskauspahoinvoinnin, masennuksen, alemmuuskompleksin, läheisen kuoleman, stressaavan opiskelu- tai työtilanteen kohdalla – kriisin laadusta ja koosta riippumatta, lämmöstä tinkimättä.

Olemme nauttineet yhdessä loistavia, toisinaan juhlavampia ja toisinaan arkisempia aterioita, useita pulloja kuohuvaa, matkanneet toiselle puolelle Suomea, vaatekutsuilleet yhden jos toisenkin kerran, majoittuneet toistemme sohvilla tai kissankarvaisissa vierassängyissä (sellainen vierashuoneemme valitettavasti aina on). Osan kanssa on reissattu Tallinnaan ja hurjimmat haaveilevat lähtevänsä jopa Lontooseen yhdessä. On tunnustettu ja hyväksytty mukisematta toisten budjettirajoitteet, jaettu kuluja sovitellen ja tarjottu kutsuja, kyytejä ja lasillisia puolin tai toisin.

Toisten kanssa on jaettu lasten syntymäpäiviä ja häitä – toisten kanssa on parannettu maailmaa pilkkuun asti ja pidempään. Olemme saaneet laittautua nätiksi ilman erityistä syytä ja nauttia toistemme kokkaamista herkuista sekä kulloisenkin emännän vieraanvaraisuudesta vintagemekkokutsuilla ja erityisesti mekkoiltamissa. Joidenkin kanssa on kilistelty peräti blogigaalassa asti. Tulipa perustettua yksi extempore-mammatyyliblogikin ja järjestettyä kreisit pikkujoulut

On istuttu terassilla kesäillan hämärtymiseen asti ja kävelty paljasjaloin Pasilaan, kärsien sittemmin jäätävistä rakoista jalkapohjissa. (Miten päkiään saakin niin ison ja yhtenäisen rakon aikaiseksi?) On myötäeletty vanhojen tuttujen elämän käännekohtia ja mielestäni hyväksytty matalalla kynnyksellä myös uusia, ihania ja hersyviä tyyppejä mukaan tapahtumiin, keskusteluryhmiin ja kavereiksi sitä mukaan kun olemme tulleet tutuiksi. Osa tuntee toisensa läheisemmin ja paremmin sekä tapailee useammin eikä kaikkia voisikaan kutsua eri puolilta Suomea tai maailmaa jokaisiin kissanristiäisiin. Mutta se on ihan okei.

Erilaiset reissut, kahvittelut, kutsut ja spontaanit taidenättely- tai ostoskierrokset ovat tarjonneet vaihtelua ja iloa arkeen. Niitäkin tärkeämpää on kuitenkin ollut yhteisöllisyyden tunne, tieto siitä, että taustalla on olemassa viisaiden, empaattisten, suvaitsevaisten, mutta toisaalta keskenään mielettömän erilaisten naisten verkosto, jossa jokainen saa kuitenkin tuoda näkemyksiään ja kokemuksiaan esille, kunhan kunnioittaa toisten oikeutta omannäköiseensä arkeen ja arvoihin.

Joten vielä kerran kiitos. Siitä että olette siellä.

 

Mitä sinä odotat oikeasti?

Minulle odottaminen, välitilassa oleminen on aina ollut vaikeinta. Oli sitten kyseessä kaveri, joka oli tulossa ala-asteaikoina yökylään tai risteilylle lähteminen aikuisena puolison kanssa. Pärjään mainiosti lähes H-hetkeen asti: lähtöpäivään tai vieraiden oletettuun saapumishetkeen saakka. Mutta kun kaikki hommat on tehty: tavarat on pakattu, koti siivottu ja ruoka odottaa pöydässä, käyn levottomaksi. 

Eilen olin lähdössä kaverini kanssa lenkille ja istuin eteisen lattialla enkä oikein osannut aloittaa minkään uuden homman tekemistä. Olihan jo pukenut urheiluvaatteet päälle ja siirtynyt ajatuksen tasolla valmistautumaan lenkkiin. Tuntui siltä, ettei aikaa muille hommille kuten pyykkien levittämiselle tai pienille kotiaskareille enää olisi, vaan niihin tarttuessani siirtyisin pois ”lenkkitilasta”.

Mietin miten aikaisin uskalla lähteä juoksemaan, etten olisi kovin paljon etuajassa paikalla. Varsinkin ennen lapsen saamista olin pääsääntöisesti turhan ajoissa paikalla suhteessa siihen mitä aika oli sovittu – sattuneesta syystä. Nykyään lapsen kanssa liikkeelle lähtemiseen liittyy sentään sen verran kommervenkkejä, että olemme suurin piirtein ajallaan paikalla.

Mies on myös varsin epätäsmällinen ja jo ennen lasta hän saattoi viivästyttää lähtemistä siinä määrin, että olimme paikalla hieman myöhässä. Ei liene vaikea kuvitella että meidän kahdenvälisten tapaamisten ollessa kyseessä, saatoin joskus odottaa kolmisen varttiakin miehen saapumista, ollessani itse etuajassa ja tämän ollessa myöhässä.

Toisinaan hermo on meinannut palaa – ainakin tihkusateessa ja polvia myöten lumikinoksessa seisoessa. Kerran mieheni, silloinen poikaystäväni saapui vanhempieni luokse kolme tuntia myöhemmin kuin olemme sopineet. Se taitaa olla tähänastinen ennätys. Ja toisaalta olen joskus hoputtanut puolisoparkani liikkeelle siten että olemme lopulta odottaneet terminaalissa reilun tunnin.

Yksilöille ominaisessa täsmällisyydessä on eroja, mutta uskoisin odottamisen sietämisen olevan vielä oma lukunsa; Mistä johtuu, että toisten mieli tapaa asettua odottavaan tilaan, jossa on vaikea keskittyä enää muuhun kuin aluillaan tai tuloillaan olevaan asiaan?

Onko se hetkeen heittäytymisen kykyä vai taipumusta jumittua mihin milloinkin? Kenties molempia. Se saattaa olla jopa perinnöllistä, sillä isäni on patistanut meidät odottelemaan etuajassa milloin lentokentälle, juna-asemalle tai laivaterminaaliin niin kauan kuin muistan. Hän tekee myös kovasti lähtöä useamman päivän, jopa viikon.

Eilen, siinä lattialla istuessani, koin vahvan yhteyden kymmenvuotiaaseen itseeni, jonka muistan elävästi seisomassa ruokapöydän tuolilla vanhempieni kotitalossa, katsellen ulos ison autotien puoleisesta pienestä ikkunasta. Kun oma huone oli siivottu, petipaikka laitettu valmiiksi kaverille, sauna lämmitetty ja pizza tehty, en enää, äitini kehotuksista huolimatta, osannut keskittyä lukemiseen, läksyjen tekemiseen tai muuhun puuhasteluun. Päädyin tai jouduin vain odottamaan.

Ehkä me emme pohjimmiltaan muutu kovin paljoa; Huomaan usein joidenkin perimmäisten asioiden säilyvän vuodesta tai vuosikymmenestä toiseen, kuten tämän taipumukseni haahuilla välitiloissa, tarttua hetkeen, hidastaa ja asettaa mielentilansa sopivaksi kulloinkin odotettavaan asiaan.

Tunnistaako joku itsensä, toinen jalka ovensuussa lähtöä odottavaksi ja henkisiin odotustiloihin monta vuotta vanhoja lehtiä lukemaan unohtuvaksi tyypiksi? Tai mikä teidän vastaava kummallisuutenne on?

 

 

 

 

Erojen kevät

Ei tämä arki ole aina niin intohimoista. Oleminen ei ole jatkuvia romanttisia illallisia tai koko päivän viettämistä ihotusten peiton alla, Mutta mieheni on sitä mitä olen puolisolta odottanutkin. Ystävä, rakastettu, (kasvatus)vastuun jakaja, ihminen, jonka kanssa on hauskaa, henkinen ja miksei fyysinenkin tuki. Ja mitä ”parisuhteen hoitamiseen” lapsiperheen arjen keskellä tulee, olemme kyllä saaneet järjestettyä kahdenkeskeistä aikaa ja irtiottoja ihan hyvin.

Jokin on silti muuttunut: Riidellessä vaikuttaisi siltä että ykkösvaihde on kadonnut laatikosta kokonaan. Kun alkaa ärsyttää, siirrytään paljon nopeammin ”aina”, ”ei koskaan” ja ”sävaannytoottommonen”-osastolle. Näin ollen riitelyn kaikista puuduttavin muoto eli mihinkään johtamatin samasta asiasta jankkaaminen ja sitä seuraava huutoitkuvaihekin saavutetaan herkemmin.

Tuntuu että mitä enemmän molemmat on ajettu henkilökohtaiselle epämukavuusalueelle sitä nopeammin keitos kiehuu liedelle; Tilannetta kiristävät univelka, raha-asiat, menojen ja aikataulujen pyörittely, jatkuva kiireessä ja häirittynä syöminen, sotku, meteli – mikä nyt kumpaakin tai vain toista ärsyttää.

Sekä seuraamissani blogeissa että lähipiirissä ovet ovat paukkuneet tai sulkeutuneet hiljaa viimeisen kerran lähikuukausina. Kevät on muutenkin erojen aikaa, sen on huomannut viime vuosina yhä selvemmin. Ehkä keväällä riittää paremmin uskoa uusiin alkuihin tai edes jaksamista toteuttaa pitkään ajatuksen tasolla pyöritelty muutos. Mutta kyllähän se pysäyttää kun (puoli)tutut, ystävät tai sukulaiset pistävät lusikat jakoon muutaman tai useamman kymmenen yhteisen vuoden jälkeen. 

Entäs ME? Onko kaikki hyvin? Mitä pitäisi tehdä ettei kävisi samoin vai voiko tehdä yhtään mitään? 
Onko omalla tahtotilalla tai yrittämisellä merkitystä, jos suhteen toinen osapuoli kyllästyy, lähtee kävelemään, löytää toisen, kokee ettei tämä olekaan sitä mitä hän on elämältään halunnut?
Erot tulevat uniin vaikka päiväsaikaan ja virkeänä tietää, ettei tällainen kauhuhkuvien pyörittely ole järkevää saati tarpeen. Mutta jossain siellä pohjalla se on, oman riittämättömyyden ja hylätyksi tulemisen pelko. Ja nyt siihen sisältyy vielä, unissakin, huoli lapsesta. 

Eroaiheisissa unissa olen aivan hirveä raivotar. Poltan sillat joka suuntaan, rikon irtaimiston, huudan, satutan sanoilla ja teoilla takaisin niin paljon kuin suinkin pystyn. Luulen että unien tunteet ja teot osuvat sikäli oikeaan että niissä ei ole vain rahtunen vaan ennemminkin täysin nyrkillinen totuutta: Ehkä olisin järkevämpi, jos tilanne tulisi joskus eteen – todennäköisesti en paljoakaan. 

Taannoin ihmettelin, miten jotkut ihmiset osaavat erota sovussa ja sivistyneesti. Minulle vastattiin, että kyllä sen ymmärtää sitten kun on omia lapsia. Mutta en minä ymmärrä vieläkään. Minusta ei tulisin ”hyvää tiimiä” tai osaa ”lapsen parhaan eteen toimivassa yksikössä” sellaisen ihmisen kanssa, joka heittäisi menemään kaiken, minkä eteen olen tehnyt vuosia töitä. 

En ehkä tekisi lapsesta suoranaisesti lyömäasetta, viestinviejää tai kiistojen selvittelijää, mutten todellakaan tekisi asiasta yhtään sen vähemmän vaikeaa kuin olisi pakko. Ja se minua huolettaakin. Vaikka lapsen olisi hyvä nähdä, että elämä jatkuu ja vanhemmat voivat edelleen hoitaa asiat keskenään, olisin susihuono kummassakin asiassa. Ainut positiivinen seikka minkä keksin on se, että lapsi pakottaisi kenties hoitamaan asiat kuntoon: Katon pään päälle, ruokaa lautaselle, nousemaan sängystä ja viemään roskat.

Joskus tuntuu, että parisuhteen rikkomisenkin pitäisi olla jotenkin lain piirissä. Jos joku vie yritykseltä rahaa, siitä voi joutua vankilaan, mutta jos joku valehtelee, pettää, tuhlaa yhteiset rahat, haukkuu toisen itsetunnon olemattomiin tai vie luottamuksen ihmissuhteisiin vuosiksi tai loppuelämäksi, se on kahden ihmisen välinen asia. Kenties kymppitonnin korvauksen uhka saisi keskivertopettäjän pitämään housut jalassaan tai horisontissa häämöttävä mojova sopimussakko puhumaan puolisolle ennen eropapereiden täyttämistä.

Että ei kyllä ruveta eroamaan,
vaikka keskinäinen sopimus siitä, että vauvavuoden aikana ei saa erota vanhenikin jo reilu kuukausi sitten!

 

Norpan Valinta | Parhaat herkut kauppakärrystä

Päähänpistosta ja hajonneesta kengästä alkunsa saaneelta kirpputorireissulta
tarttui uusien kenkien ja takin lisäksi mukaan vielä yksi asia, nimittäin vanha korikärry.
(Onko noille virityksille jokin oikeakin sana?) Missä lie asustanut ennen meille kotiutumistaan. Jonkun kylpyhuoneessa se lienee pitänyt pystyssä shampoita tai säilönyt kirjoja jonkin vanhainkodin aulassa. 

Alkuperästä viis, kärry päätyi suihkun ja jynssäyksen kautta keittiöön.
Ja Norpan Valinta, pieni mutta kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman tarjoava,
kauppa-autojen tapaan paikasta toiseen liikkuva pienenpieni ruokakauppa sai alkunsa. 
Kassakone vain puuttuu. Tarpeeksi vähän ruman kassakoneen löytämistä odotellessa…

Mitä löytyy kauppakorista?
Leikki iPhone, vanha Samsungin puhelin, peili, lompakko, jossa on vanhoja pankkikortteja,
sekä omistajansa passikuva. (Hihih, voi pientä, virallisesti poseeraavaa neljän kuukauden ikäistä.)
Näillä mennään!
 

Taaperoblues

Jotenkin vähän suvantovaihetta eletään.
Ei mitenkään pohjavesissä uida verkkoja väistellen,
muttei myöskään maata aurinkoläntissä rantakalliolla maha täynnä kalaa.

Huomaan että kaipaan jotain muuta.
Tällainen kokopäiväinen, välillä jopa kokovuorokautinen vanhempana olo ei taida olla minun juttuni.
Se on itselleni ehkä pienen kriisin paikka. 

Jotenkin olin mielessäni nähnyt itseni vanhempana, joka on pitkään lapsen kanssa kotona. 
On läsnä, keksimässä kaikkea hauskaa, tekemässä retkiä, leipomassa, sisustamassa, järjestämässä kivoja lastenjuhlia, lukemassa kirjoja sadepäivänä. Ja nyt tuntuukin että niiden kukkatapettien ja aurinkolänttien kuvittamat seinät kaatuvat niskaan.

Ärsyttää ja suututtaa etten osaa nauttia hetkestä. 
En olekaan se tyyppi, joka jaksaa leikittää, askarrella ja satuilla jatkuvasti. Lähinnä koetan selvitä
päivästä toiseen, pitää perheen kaikki jäsenet edes suurin piirtein tyytyväisinä ja järjissään. 

Miksi en voi olla sellainen vanhempi, äiti, ihminen kuin haluaisin olla? 
Miksi pinna palaa loputtomasti toistuviin tylsiin rutiineihin, sotkuun, kitinään sekä takertumiseen…
ja koulun penkille paluu houkuttaa muutenkin kuin järkisyiden vuoksi?

Ajattelin ehkä hieman lapsellisesti että pieni irtiotto palauttaisi
kuherruskuukausimaisen suhtautumisen lapseen. Ei palauttanut.
Ennemminkin tuntuu siltä, että saman arkihässäkän suorittaminen houkuttaa entistä vähemmän. 

Tiedän että osa alakulosta johtuu siitä, että koen häviäväni tässä kaupassa.
Joudun hoitamaan lasta sen ajan, jolloin lapsen kanssa vietetty aika on enimmäkseen perushoitoa eikä mitään ihmeellisiä leikkejä tai retkiä oikein saa vielä aikaiseksi. Siinä iässä kun lapsi alkaisi olla jo ihan hyvää seuraa, jonka kanssa voisi lukea kunnolla, käydä teatterissa, taiteilla yhdessä tai mennä metsäretkelle,
ehdin olla tämän kanssa paljon vähemmän.

Ja on se nyt saakeli kumma, että tuolla pihallakin pitää olla noin harmaata, märkää ja rumaa.

Ainakin reissu oli hyvä ja rentouttava. (Siitä lisää myöhemmin.)
Ehkä juuri sen takia välitön paluu, vauvan raivarin siivittämään, arkeen oli vähän mahalaskumainen.