Näin minä laulan matkallani

Tätä lauloin eilen M:lle junassa tämän kitistessä turhautuneena.
Kun nousin junasta, astuin suoraan isoon vesilätäkköön ja aurinko paistoi.
Tänään olen laulanut kyseisen kappaleen moneen kertaan kovaan ääneen.
Lupaus kesästä, sietäisikin olla.

Laulun sanat: Scandinavian Music Group

 

Ja niin mä häviän

Huomaan ajatuksieni harhailevan koko ajan enenevissä määrin koulu- ja työelämään.
Kaipaan edelleen palautteen saamista, selvästi rajattuja tehtäviä,
mahdollisuuksia saada onnistumisen kokemuksia ja haastaa itseni.

Toisaalta tällä hetkellä en kyllä olisi kovinkaan vahvoilla työelämässä,
vaikka koulumaailmassa luovimisesta selviäisinkin.

Lähdetään tosiasioista: En tule koskaan saamaan yhtään työpaikkaa ulkonäköni avulla.
Pullukat, erikoisesti pukeutuvat naiset ovat kovaa valuuttaa vain fiktiivisinä agenttinörtteinä.

Olen salaujo. Pidän silti puhumisesta ja kontaktin ottamisesta oma-aloitteisesti.
Monissa työ- ja opiskelupaikossani sanavalmiuttani ja sosiaalisuuttani on kehuttu kovasti. 
Harmi vaan että kuluneena vuonna ulosantini ei ole ollut erityisen valovoimaista.
Ensimmäisenä kuukautena vauvan syntymän jälkeen itkin varmaan kerran puolessa tunnissa
eikä puhumisesta meinannut tulla mitään kaikelta siltä itkemiseltä.
Sen jälkeen olen nukkunut kuusi tuntia (tai enemmän) yhtäjaksoisesti ehkä kymmenen kertaa.
Oikein heikon yön tai öiden jälkeen ajatus takkuaa, puhe pätkii tai puuroutuu, sanat hukkuvat tai vaihtuvat toisiin. 

On välillä todella piinallista, kun jokin itselle luonteva ja tärkeä taito,
ilmaisun väline tai persoonan osa on poissa pelistä
.

Kuten muisti.
Muistan ulkoa kokonaisia keskusteluita, otteita kirjoista, tavaroiden paikat asunnossa, jossa olen käynyt muutaman kerran, lankapuhelinnumeroita, joita en ole käyttänyt ala-asteen jälkeen. Muistan millä lukion englannin kurssilla sanastoon kuului sana fertilizer ja mikä kappale oli kyseessä. Jatkuvassa univelassakin pääni toimii melko hyvin, mutta sitten on päiviä, joina perusarjenkaan pyörittäminen ei suju.

Niin kuin tänään. Minun piti viedä postiin kirjakerhon kirja, joka minun piti palauttaa, koska olin unohtanut peruuttaa sen (niin se muisti). Samalla aioin hakea yhden paketin. Alapihalla huomasin unohtaneeni laittaa vauvalle aurinkolasit. Onneksi tämä nukahti heti, joten selvisin kuomun vetämisellä alas ja harsovirityksellä.
Kun pääsin kilometrin päähän kotoa, huomasin kirjan unohtuneen, mutta ainahan voisin edes hakea paketin…

Postissa huomasin ajokorttini jääneen miehen lompakkoon tämän haettua reseptilääkkeeni viime viikolla.
Eli enpä saanut pakettiakaan. Otti päähän. Tarkistin kännykältä rahatilanteeni ja totesin henkilökohtaista käyttövaraa olevan laskujen jälkeen 3 euroa loppu kuuksi. 

Päätin ostaa munkin kotimatkaevääksi. Visa Electron ei toiminut kahvilassa minulla tai viereisellä laitteella samaan aikaan maksamassa olleella asiakkaalla. Sain ilmaisen munkin. Koin oikeuden toteutuneen sillä edellisen kerran ko. kahvilassa asiodessani maksoin neljästä munkista, mutta myyjä pakkasi vain kolme munkkia. Sama myyjä oli kassalla nytkin ja höpisi puhelimeensa viikonloppunsa tapahtumista. 

Ko. myyjä on ”palvellut” minua kolme kertaa ja puhunut  joka kerta koko oleskeluni ajan puhelimessa: Ensimmäisellä kerralla sain ensin väärän tuotteen, toisella kerralla liian vähän tuotteita
ja nyt kun maksulaite ei toiminut, toinen myyjä, joka oli muissa liikkeen töissä joutui tulemaan selvittämään tilannetta. Puheluahan ei voinut keskeyttää. (Terveisiä vain Keravan Uudenmaan herkun keskustan myymälään.)

Tämä viimeisin käänne hieman lohdutti. Jos tuollaisetkin alansa huiput saavat töitä,
ehkä minäkin saisin jotain pullanmyyntityötä jopa puhe- ja muistirajoitteisena.

Onni onnettomuudessa lienee kuitenkin se, että palaan syksyllä koulun penkille vielä kahdeksi vuodeksi.
Kun viimein haen oman alani töitä, saan toivottavasti nukkuakin joskus.
Ja ehkä osaan puhua ja muistan asioita taas normaalisti.

Toisaalta se tarjoilija oli todella kaunis ja …laiha.
 

 

Reissumietteitä ja muutama pikakuva

Olimme tosiaan reissaamassa Kuopion seudulla. Sovitut tapaamiset saatiin järjestettyä ja oli mukavaa,
tosin reissun aikana ilmaantunut flunssa veti olotilan välillä alamaihin. Söimme, jutustelimme, laitoimme paikkoja epäjärjestykseen, ulkoilimme, saunoimme ja podimme tautia.

Flunssa antoi kyllä jo varoituksia tulevasta heti reissun alussa.
Kuvassa näkyy maanantaina aamupäivällä ikuistettu tiputtava nenä.
Uskottelin pitkään itselleni, ettei tässä mitään kunnolla kipeäksi tulla. Kun mittasin itseltäni
tiistai-iltana 39,6 asteen kuumeen, totesin että kaipa on pakko ottaa kuumelääke.

Loppuviimeksi olo oli kuin halolla päähän lyöty.
Kurkku turposi ja nieleminen sattui, nenä oli jatkuvasti tukossa ja tihutti koko ajan.
Pää tuntui painavan kymmeniä kiloja ja ajatukset olivat hitaita ja sumuisia. Huimasi.
Oli pakottava tarve yskiä, vaikkei limaa irronnutkaan.

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä M heräsi huutamaan useampaan otteeseen, koska oli niin tukkoinen ettei korotettu nukkumapaikkakaan auttanut. Kuumeeni sahasi ilmeisesti edestakaisin, sillä olin vuoroin yltä päältä hiessä ja välillä palelin kahden peiton allakin. Välillä olo oli niin sekava, että herätessäni yöllä vauvan itkuun, piti miettiä, että missä olen ja kuka itkee.

Edelleen olo on aika hatara, vaikka voisin sanoa, että parempaan päin ollaan ehkä menossa.
Eilinen junaseikkailu oli kyllä aika kuormittavaa ihan vain tavaroiden raahaamisen ja väkisin hereillä pysyttelemisen vuoksi, vaikka M jaksoi oman pöpönsä huomioon ottaen matkustaa hienosti.

Entäs junamatkat noin yleisesti? Huomattavasti odottamaani hienommin sujui.
Menomatkalla, kun taudista ei ollut vielä tietoakaan, olin ihan innoissani.

Oli sellainen superäiti ja -vauva reissaa-olo, kun koko vaunu oli täynnä (kaikki paikat olivat käytössä alkumatkasta) Keski-Suomeen palaavia lomalaisia (hiihtolomaviikko oli siellä juuri loppumassa)
ja vähän väliä jonkun lapsi sai kauhean huutoraivokohtauksen. Mutta ei vaan minun supervauvani.
Vähän lapsellista, mutta kai sitä saa olla onnellinen, että
oma lapsi on edes joskus se vähiten häiriötä aiheuttava.

Söimme rusinoita ja karjalanpiirakoita, haukkasimme lounaaksi varatut eväät,
rymysimme leikkipaikassa, tutkimme iPadiä, leikimme ruokapakkauksilla, otimme päiväunia ja
katselimme maisemia, jotka tosin kiinnostivat M:ää vain kun juna oli pysähdyksissä.

Matkalla oli aikaa ajatella.
Mietin ihmisarvoista vanhuutta, vanhenemisesta huolimatta aktiivisena pysymistä
ja toimintakyvyn säilyttämistä ikääntymisestä huolimatta.

Kahdeksankymmentävuotiaat isovanhempani, jotka asuvat omassa isossa kodissaan, hoitaen ruoanlaiton, siivoamisen, piha- ja lumityöt, hilloamisen, mehustuksen, säilömisen, oman metsän pitämisen kunnossa ja halko -ja lämmityssavotan sekä jatkuvan pienten remonttipuuhien tuoman lisäurakan, ovat mielestäni hyvä esimerkki siitä, ettei vanhuus automaattisesti tarkoita yksinäisyyttä, eristäytymistä muusta yhteiskunnasta tai laitostumista.

Mietin myös sitä, millaisen vanhuuden haluaisin itse kokea, miten korkea eläke-ikä tulee olemaan omalla kohdallani ja mitä voin tehdä tänään ja tulevina vuosina edesauttaakseni hyvinvointiani vielä vanhoillakin päivillä. Kuntoilu on jo aloitettu, tosin flunssan takia tulee pieni tauko, ruokavaliota säädetään alati pikkuasioilla terveellisempään suuntaan. Seuraavaksi pitäsi varmaan aloittaa eläkesäästäminen.
Tai ainakin sitten, kun rahaa jää vähänkin yli.

Sitähän ei koskaan tiedä, milloin tulee kipeäksi. Joten ellei tätä kauhuflunssaa lasketa, koen reissun olleen mukava kokemus myös M:lle. Ehkä matka, jonka aika ei tarvitse miettiä kotitöitä, harrastuskuvioita tai blogiasioita oli meille molemmille hyväksi. Sai keskittyä vuorovaikuttamaan ja olemaan läsnä ilman että täytti tiski- tai pyykkikonetta samalla tai mietti ohjelmarunkoa pääsiäisleirille.
Koska reissussa olimme vain me kaksi, oli kyseessä suorastaan äiti-poika-suhteen vahvistusreissu.

 

Sisarusongelmia

Eilen katsomassani Criminal Mindsissa isosiskon mustasukkaisuus johti tämän äidin ja sisaren murhaan.
Vaikka sisarusten välinen kilpailun vanhempien huomiosta ja rakkaudesta johtaminen kuvatun kaltaisten mittasuhteiden konfliktiin on äärimmäisen epätodennäköistä, voivat tunteet silti käydä kuumana ja sisarusten keskinäiset välit rikkoutua pysyvästikin.

En tiedä, onko kyse sisarusten persoonallisuuksista vai vanhempien ja muun lähipiirin kyvyistä käsitellä riitatilanteita ja luoda tasa-arvoa sisarusten välille. Joidenkin sisarusten kesken vallitsee nimittäin harmoninen rauha ja toiset ottaisivat toisensa lähes hengiltä, elleivät aikuiset olisi alati valppaina
– tai siltä tilanne ainakin ulkopuolisen mielestä vaikuttaa.

Kun pikkuveljistäni vanhempi syntyi, muistan joutuneeni jostain syystä muutamaksi päiväksi isovanhemmilleni tämän ollessa aivan pieni. Ja minua suututti niin. Minusta oli ja on ihanaa käydä isovanhempieni luona, joten suuttumukseni oli aivan perusteetonta. Minua vaivasi tuolloin kaiken lisäksi raju vesirokko. Näppylöitä oli oikeasti satoja, kaikkialla kehossa  –  jopa sormien väleissä ja silmäluomissa. Muistan surreeni ja kiukutelleeni, koska minut oli ”hylätty” ja kaiken lisäksi tuollainen viheliäinen tauti oli iskenyt kimppuuni, suhteellisen vanhana, olinhan jo lähes kouluikäinen.

Harmitus lakkasi kuitenkin yhtä pikaisesti kuin alkoikin;
Valokuvissa pikkuveljeään pitää sylissä, suukottelee tämän jättimäisiä allergiaihottumaisia poskia ja ottaa mukaan ulkoleikkeihin onnellisen ja ylpeän näköinen isosisko.

Nuoremman veljeni syntyessä vietin tämän kanssa paljon aikaa vauvasta alkaen, olipa minusta kaiketi vähän hoitoapuakin, sillä muistan vaihtaneeni vaippoja ja hoitaneeni päiväuni- ja iltanukutuksia omasta halustani silloin tällöin. Minua luultiin ajoittain veljeni äidiksi, mikä oli hieman häiritsevää 12-vuotiaasta.

En muista meidän kolmen lapsen välillä vallinneen mitään suurta mustasukkaisuutta vanhempien huomiosta. Kenties suhteellisen suurilla ikäeroillamme on jotain tekemistä asian kanssa; Sain itse olla kuutisen vuotta ainut lapsi ja veljeni syntyessä olin verrattain omatoiminen ja itsenäinen koulutulokas. Kolmannen lapsen tullessa mukaan kuvioihin, olin itse lopettamassa ”uraani” ala-asteella ja veljeni siirtymässä esikouluun.
Äitini onkin todennut, että hänelle on syntynyt lapsi kolmella eri vuosikymmenellä.

On riitaa ja porua silti riittänyt.
Jos kokeisiin lukua on häiritty, sisaruksista jotakuta on vaadittu panostamaan enemmän kotitöihin
tai jonkun harrastukseen on annettu enemmän rahaa ja resursseja, se on aiheuttanut eripuraa. 

Muistan erään automatkan. Olin jo lukion ensimmäisellä luokalla ja koetin epätoivoisesti käyttää autossa vietetyn ajan hyödyksi lukemalla kemian kokeeseen. Autoradio oli päällä ja koetin vaimealla kuiskausäänellä, mieleenpainamisen edistämiseksi, käydä koealueen asiota läpi: ”MetEtPropButPentHeksHeptOktNonDek”.
Veljeni tarttui muminani ja alkoi tahallaan laulaa ja irvailla häiritäkseen lukemistani. Vanhempani olivat niin kyllästyneitä takapenkillä alati käynnissä olevaan kinasteluun, etteivät puuttuneet asiaan mitenkään, vaikka vetosin heihin saadakseni lukurauhan. Loppumatkan veljeni kinastelivatkin keskenään siitä, missä meni heidän penkkiensä välinen raja ja kumpi oli pudottanut leivänmuruja kaikkialle.

Omakohtaiseen kokemukseen perustuen voisinkin todeta, että
vaikka sisaruksista onkin parhaimmillaan seuraa, iloa ja apua monissa elämäntilanteissa,
voivat he ajaa sisaruksensa yhtä lailla hermoromahduksen partaalle.

Sisaruksena oleminen on oma lukunsa, mutta ei vanhemmillakaan ole helppoa.
Vanhempana omaa toimintaa voi olla vaikea nähdä objektiivisesti.
Saako nuorin lapsi enemmän vapauksia kuin vanhin lapsi sai aikanaan?
Vietetäänkö muiden lasten kanssa ollenkaan kahdenkeskeistä, lapselle ajoittain tärkeää,
aikaa kuin esikoisen kanssa? 

Ja missä määrin sisarusten pitäisi antaa selvittää kahnauksensa keskenään?
Huutoa, kitinää, kantelua, puremista, lelujen viemistä, leikkien tahallista rikkomista, yrityksiä pudottaa vauva syöttötuolista, tukasta vetämistä, toisen naamaan piirtämistä, mustamaalaamista ja pilkkaamista.
Näiden kaikkien kaltaisia viehättäviä asioita esiintyy vaihtelevassa määrin
sisarusten välillä kaikissa tietämissäni perheissä.
Meneekö raja toisen fyysisessä vahingoittamisessa, siinä että tulee jälki
vai onko toisen leikkien tai ihmissuhteiden terrorisoiminen yhtä tuomittavaa?

Joten missä menee sen paljon puhutun ihmisenä kasvamisen raja
ja milloin sisarus tekee lapsen elämästä sietämätöntä?

Entä sukupuolten tasa-arvo?
Millaisen mallin lapsi saa kotoaan, verratessaan saamaansa kohtelua eri sukupuolta edustavan sisarukseen?
Joutuvatko tytöt ja pojat tekemään samoja töitä? Kolaavatko tytöt lunta ja silittävätkö pojat?
Saako jomman kumman sukupuolen edustaja sanella, mitä kotitöitä suostuu tekemään,
toisen tehdessä kaiken mitä käsketään?

Ja sitten on vielä raha, jonka saaminen ja antaminen ei näy useissa perheissä vain käytössä olevien viikko- ja kuukausirahojen määrissä vaan erityisesti harkinnanvaraisissa kuluissa,
kuten isommissa harrastusväline-, elektroniikka- ja vaatehankinnoissa.

Nordean 2000-luvun alkupuolella teettämä kyselytutkimus antaa ymmärtää,
etteivät tytöt ja pojat yhteiskunnassamme keskenään yhteneväisessä asemassa,
mitä tulee raha-asioihin: Kyseissä tutkimuksessa kävi ilme, että pojat saavat
viikkorahaa noin 20 prosenttia enemmän kuin tytöt
.

Tilastokeskuksen internetarkiston artikkelissa lainataan tutkija Terhi-Anna Wilskaa:
”- Se on mielenkiintoinen, ihan tilastollisesti merkitsevä ero – sama kuin palkkaero. 
Ei sitä varmasti tietoisesti tehdä. Ihmisillä vain on sellainen käsitys, että tytöt kuluttavat hömppään ja turhuuksiin, kuten pikkuesineisiin, ja poikien kuvitellaan jostain syystä olevan viisaampia rahankäyttäjiä. Jotenkin ajatellaan, että kun pojat eivät niin paljon shoppaile, niin he kuluttaisivat sitä rahaa järkevämmin.
Ja sehän ei pidä paikkaansa. Tutkimuksissa on osoitettu, että tytöt kuluttavat järkevämmin ja säästävät enemmän. Voisiko taustalla olla joku ihan ikivanha ajatus pojasta tulevana perheen päänä?

Hän arvelee, että taustalla saattaa myös olla poikien kiinnostus erilaisiin teknisiin laitteisiin, jotka maksavat enemmän. Poikien ajatellaan tarvitsevan niitä, kun taas tyttöjen ei. Wilskan mukaan pojat saavat usein rahaa lahjaksi. Tämä voi hänen mukaansa johtua siitä, että monet ajattelevat, että pojalle on vaikea ostaa lahjaa. Tytöille taas on tarjolla enemmän kaikenlaista pientä tavaraa.

Entä jos yhden lapsen harrastus on pohjaton rahareikä ja toinen harrastaa lähinnä kirjaston kirjojen lukemista? Pitääkö hakea tasapainoa vai hyväksyä se tosiasia, että toiselle mieluinen harrastus sattuu olemaan lähes ilmainen ja toisen maksaa muutaman etelänmatkan verran vuodessa?

Sisarukset voivat olla toisensa parhaita ystäviä lapsena, mutta huomaavat aikuisina, ettei yhteisiä asioita tai halua olla tekemisissä usein löydykään enää. Ja toisaalta lapsena jatkuvasti riidoissa olleet sisarukset saattavat löytää yhteisen sävelen vasta aikuisina.

Monilla sisaruksilla hyvä ja läheinen suhde kantaa koko elämän ja sitä vanhemmat varmasti toivovat hankkiessaan useampia lapsia. Tätä ei kuitenkaan tulisi pitää itsestäänsevyytenä: Osalla sisaruksista jatkuvat ristiriidat aiheuttavat surua ja hämmennystä:
Miten voi olla niin vaikeaa tulla toimeen sellaisen kanssa, joka on omaa perhettä?

Onneksi toinen lapsi ei ole ajankohtainen nyt, jos on koskaan.
En tiedä, osaisinko olla tasapuolinen, jos tulisin luonnostaan paremmin toimeen jomman kumman lapsen kanssa. Ja osaisinko rakasta yhtä paljon? Kieltää ja puoltaa samalla tavoin? En tiedä.

Millainen suhde teillä on sisaruksiinne?
Ja millaisia kysymyksiin tai tilanteisiin olette törmänneet vanhemmuudessa, 

jos teillä on useampia lapsia

Tunnustukset, kauhujutut tai huippuhetket, kaikki vain kommentiksi asti!

 

 

Saksankielinen rakkaudentunnustus ja lopun ajan sillisalaatti

Kiitos blogitunnustuksesta sekä haasteesta kuuluu lounalle, Rosannalle ja kultahillokalalle. 

Koska olen tähän haasteeseen vastaamisessa armottomasti jälkijunassa, jätän haasteeseen vastaamisen ikään kuin vapaaehtoiseksi ja -muotoiseksi. Jos siis innostut tarttumaan haasteeseen omassa blogissasi, ole hyvä!

Vastaan itse myös rennolla otteella, sillä moni on varmasti lukenut jo lukuisia vastauksia samaan haasteeseen.
Jos jotakuta lukijaa kiinnostaa, millaisten blogien pariin palaan aina uudestaan, palstani sivupalkista löytyy melko kattava lista, jota päivitän aina kun muistan.

——————————————————————-

Iloa elämään

Haasteessa pyydettiin pohtimaan asioita, jotka tuovat iloa tällä hetkellä. Olen aina ollut hieman kaamosväsymykseen, jopa kevyeen (kaamos)alakuloisuuteen taipuvainen. Vaikka päivät ovat jo hieman pidentyneet, saa päivisinkin usein vallitseva harmaus yhdessä univelan kanssa olon ajoittain hyvin nuutuneeksi. Joten koko ajan lisääntyvä valo ja aurinkoiset päivät piristävät.

En oikein osaa laiskotella. Toki jokusen tunnin voisi vain olla, jos vaan pystyisi, muttei päivätolkulla. Jos en tee mitään, oloni on tukkoinen, vetelä ja huonolla tavalla aikaansaamaton. Partion pääsiäisleirin suunnittelu, blogiin liittyvät projektit ja hiljalleen etenevät kotipuuhat pitävät mielen virkeänä ja kiven vierimässä.

Kaikki kevätjutut innostavat. Kukkarintamalla tulppaanit ovat kierroksessa tällä hetkellä ja helmi-maaliskuussa vuoroon astuvat keltaiset krookukset sekä peruna- ja tavalliset narsissit. Kevääseen liittyviä onnea tuovia asioita ovat myös pääsiäiskoristeluiden sekä vauvan ensimmäisten oikeiden syntymäpäivien suunnittelu.

Hyvinvointi

Itsestään huolen pitäminen muista huolehtimisen ohella on ajankohtaista tällä hetkellä ja tuottaa tyytyväisyyttä. Urheilu, kehon kuivien kohtien kookosrasvaaminen, ihanan kliinisellä tuoksulla höystetyn liian kalliin lahjarasvan (en kerro, mitä se maksoi, ettei HelloAochia ärsytä! 😉 sipaiseminen kasvoille ja saunassa venyttely ja rauhoittuminen tuovat voimaa ja hyvää oloa. Nämä yhdistettynä pääpiirteissään terveelliseen ruokavalioon vastannee myös kysymykseen siitä, miten pidän itsestäni huolta.

Kirjallisuus ja musiikki

Myös viittä suositeltavaa ja kenties myös omaa suosikkikirjaa ja yhtyettä kysyttiin, joten täältä pesee: Mieleenpainuvia kirjoja ovat olleen muun muassa Antoine de Saint-Exupèryn Pikku Prinssi,
Guy Gavriel Kayn Tigana-sarja, Leena Lehtolaisen Jonakin onnellisena päivänä,
J.R.R Tolkienin Taru Sormusten herrasta ja Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär.

Suosikkiyhtyeitä ja -artisteja vuosien varrella ovat olleet ainakin Linkin Park, Apulanta,
Scandinavian Music Group, Maija Vilkkumaa ja PMMP. Kuuntelen musiikkia pääsääntöisesti laulettuna lyriikkana en niinkään musiikkina, kenties epämusikaalisuudestani johtuen?

Tarpeellisimmat

Entäpä viisi asiaa, joita tarvitsen päivittäin?
Ainakin ihmiskontaktia, oli se sitten vauvan kanssa touhuamista, miehen sylissä lepäilyä,
kavereiden kanssa kahvittelua tai harrastustouhuja. 
Uni on noussut rikkonaisten öiden vuoksi koko ajan keskeisempään asemaan
ja siksi se pääsee listalle eikä ruokaakaan sovi unohtaa. Syöppö mikä syöppö! 

Jotain luovuuteen tai kauneuteen liittyvää haluaisin tehdä päivittäin:
Kirjoittaa, valokuvata, piirtää, tehdä kollaaseja, sisustaa tai tehdä asetelmia. Blogin pitäminen liittyy luontevasti ja kiinteästi myös tähän osa-alueeseen elämässäni, jatkuvan puuhailemisen tarpeen lisäksi.

Kaipaan myös jotain mitä odottaa, oli se sitten viikon, kuukauden tai vuoden päässä häämöttävä asia. 

Sapuskaa!

Ja nyt päästään lempiaiheeseeni eli ruokaan ja viisi lempiruokaani ovat tällä hetkellä:
Halloumsalaatti, soijarouhelasagne, pinaattikeitto kananmunilla, uunijuurekset sekä vuohenjuustopasta.
Ja suosikkijälkiruokia ovat letut, oikein kaneliset korvapuustit, juustokakut, pannacotta, mehukas omenapiirakka… äh, tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin!

Nopein reseptini, kun aikuisilla tai lapsilla on nälkä olisi ”kunnon ruokana” varmaankin kasvishernekeitto ja ruisleipä, mutta en tiedä, onko se resepti. Myös fetasalaatti on aika nopea tehdä. Välipala ja/tai jälkiruokapuolelta pannukakun saa tehtyä todella vähällä vaivalla ja nopeasti samoin kuin kevyen rahkan.

Laatikon ulkopuolella

Haluaisin matkustaa:
 Kööpenhaminaan, koska en ole koskaan käynyt Kööpenhaminassa
ja haluaisin kurkistamaan sisustus- ja ravintolatarjontaa

Vanhaan Porvooseen hakemaan Brunbergiltä lakuja ja marmeladia,
Riimikkoon täydentämään nukkekodin irtaimistoa ja hypistelemään ihania leluja
sekä katsastamaan pitkästä aikaa kirkon ja käsityöpuoteja.

Uudestaan Lontooseen, sillä teini-iän kierroksella ostokset ja muut huvitukset veivät voiton
museo- ja kulttuuriannista. Voisi siis tehdä hieman aikuisemman reissun sinne.

Tallinnaan kerrankin kunnon museo-, hemmotteluhoito- ja ravintolasuunitelman kanssa
ja kiertää kaupungista enemmän kuin pari katua vanhasta kaupungista ja kokea muutakin kuin sinällään pelottavuudessaan mieleenpainuvan keikkumisen kirkon katolla.

Johonkin kaupunkiin Suomessa, johon en ole vielä tutustunut kunnolla.
Ainakin Hanko ja Rauma saattaisivat kiinnostaa. Lähiseutumatkailu kunniaan!

Minä ite

Kuvailisin itseäni tunteelliseksi, empaattiseksi, uteliaaksi, kärsimättömäksi,
nopeasti innostuvaksi ja kiihtyväksi, puheliaaksi ja ulospäin suuntautuneeksi, rasittavan pikkutarkaksi,
vaativaksi ja kriittiseksi sekä hellyyden- ja läheisyydenkipeäksi. Pidän itsessäni eniten vieraanvaraisuudestani
ja vähiten siitä, miten kokonaisvaltaisesti loukkaannun ja suutun.

Unelmoin omakotitalosta, jonka saisin laittaa omannäköiseksi pikkuhiljaa ja kierrätyskalusteita keräten, valmistumisesta ja mielekkään työpaikan ja -yhteisön löytymisestä, vanhempien lyhyestä kahden keskeisestä irtiotosta arjesta, tatuoinnista ja vahvemmasta, kiinteämmästä kehosta.

Suurta filosofista pöhinää

Olen ehkä huonoin elämänohjeiden antaja ikinä, mutta tulkoot tässä sitten muutamia:

Ole armollinen itsellesi, mutta älä oikeuta sen varjolla toimintaa, joka todellisuudessa
estää sinua saavuttamasta tavoittelemiasi asioita. Jos haluat olla hyvässä kunnossa, armollisuus ei tarkoita jatkuvaa mässyttelyä ja liikkumattomuutta tai jos tavoittelet säästöä, stressin poistamisen varjolla rahojen tuhlaaminen ei ole paras tapa armahtaa itseään.

Useimmiten kun tuntuu siltä, ettet jaksaisi lähteä liikkumaan, ystävän juhliin,
ulos kävelylle tai sukulaisten luokse, olet lopulta onnellisempi kun lähdet siitä huolimatta.

Kun olet toipumassa ohimenevästä taudista, käy suihkussa, harjaa hampaat ja hiukset ja pukeudu heti kun vain suinkin jaksat. Avaa ikkuna tai käy vaikka viemässä roskat että saat raitista ilmaa. Olo paranee hetkessä!

Unelmahöttöä

Suurin unelmani olisi varmaankin elää pääpiirteissään terveenä rakkaiden ihmisten ympäröimänä
ja osata nauttia arjesta sekä pienistä asioista.
Tärkeimpiä asioita elämässä ovat mielestäni rakkaus, terveys ja ilo.

Vinkkinä kauniiseen kotiin korostaisin persoonallisuutta ja itsensä kuuntelemista. Kotiin on vaikea luoda yhtenäistä ilmettä ja kotoisuutta, jos kopioi ideansa täysin jostain ulkopuolisesta lähteestä. 

Ja tietysti turhasta roinasta (jokaiselle eri asia) on hyvä hankkiutua eroon, tavaroilla tulisi olla oma paikkansa ja ne kannattaisi palauttaa paikalleen heti käytön jälkeen. Näin siivotessa täytyisi hankkiutua eroon vain liasta,
ei kannella tuntikausia tavaroita pitkin asuntoa.

Lopun  ajan sillisalaatti

Elämäni paras päivä on ollut hääpäivämme.
Paljon rakkaita ihmisiä ympärillä, hyvää ruokaa, yhdessäoloa, kaunis kampaus, meikki ja puku…
Ja sai olla huomion keskipisteenä yhdessä miehen kanssa,
joka tosin ei kuulemma niinkään nauttinut kaikesta huomiosta. 

Kysymykseen siitä, mitä pelkään voisin vastata sotaa, rakkaiden menettämistä tai vakavaa sairautta, 
mutten todella pelkää mitään. Ehkä uskoni siihen, että elämä kantaa, asioilla on tapana järjestyä ja että lähes kaikkeen voi vaikuttaa tekemällä työtä ja näkemällä vaivaa. Ja jos asia on oman vaikutusalueen ulkopuolella, ei siitä kannata hermoilla etukäteen.

Paras lastenkasvatusvinkkini olisi ehkä Muumien lastenkodin johtajatarta lainaten:
”Kuri on kaiken A ja O, asettukaa riviin pituusjärjestyksessä, heti paikalla, hop hop!”
Ja en todella tiedä.

 

 

Äitiysarviointi

Minä olen suorittaja.
Tuskin muutun miksikään, joten olen opetellut elämään pääsääntöisesti sovussa sen seikan kanssa, mutta…
On vaikea olla suorittajana lapsen kanssa kotona, koska suorittaminen vaatii tietoa siitä, onko suoritus onnistunut vai täytyykö suoritusta hioa kohti parempaa lopputulosta.

Olen saanut joitain isoja epäonnistumisia lukuun ottamatta positiivista palautetta töistäni ja opiskeluistani.
On kiitetty hyvin hoidetuista töistä, oikeanlaisesta asenteesta ja tavasta kohdata ihmisiä. Kokeista, tenteistä, essesistä, yksilö- ja ryhmätöistä on tullut sekä hyviä arvosanoja että palautetta.
Ja kaipaan juuri sitä – palautetta. (Rakentava palautekin kelpaisi, en kerjää mitään kehuja.)

Lapselta saamani palaute on tällä hetkellä lähinnä joko kitinää tai suoraa huutoa, vaihtelevassa määrin eri muodossa ilmeneviä ruumiineritteitä. Seuraavassa vaiheessa rappukäytävässä kaikunee naapurin taaperoiden kiljunnan jatkona meidän jälkikasvumme huuto: ”Mä vihaan sua, tyhmä tyhmä tyhmä!”.
Vanhemmuus, maailmankaikkeuden epäkiitollisin pesti. 

Ja koska lapsen hoidosta ei tule positiivista palautetta, saatu palaute kilpistyy lähipiirin ja kaukaisempien tuttavien antamiin parannusehdotuksiin. (Lue haukkuihin.): 

Kyllä se nukkuisi yöllä/päivällä/vaunuissa/pää alaspäin ullakolla, jos osaisit nukuttaa sitä oikein.
Tervetuloa vaan kokeilemaan, minimikokeiluaika on kaksi viikkoa. Noin johdonmukaisuuden ja satunnaismuuttujien minimoimisen nimissä. Äiti voisikin tarvita vähän unta.

Eikö teidän lapsella ole kurahousuja? Kaipa meidän pitää ostaa sille sellaiset.
Ette helkkarissa osta ja miksi pitäisi olla, kun pihalla ei selkeästi pysty toppavaatteissa liikkumaan
vielä tänä talvena ja keväällä ne olisivat liian pienet.

Älä syötä sille tuota tai tuota, kun tulee varmasti allergia.
Jos lapsi ei saa syödä koskaan mitään, allergioita tulee aivan varmasti.

Älä kiroile lapsen kuullen, oppii vielä kiroilemaan.
Koeta itse olla kiroamatta, kun torahampainen vauva nirskauttaa ennalta-arvaamatta nänniisi tai isovarpaasi kynnen viereiseen hermoon niin kovaa kuin pystyy. Ja lähipäiväkodin pihalla vallitsevan kiroilukulttuurin keskellä lapsi oppii ne kirosanat kuitenkin, öh, puolen vuoden päästä.
Koetan rajoittaa toki kiroilun määrää, mutta on ihan turha jeesustella joka asiasta.

Ei saa pitää vauvaa saunassa.
Tässä viimeisen puolen vuoden aikana olen ehkä todennut, ettei se hetken saunomisesta kuole, varsinkin kun puolet ajasta istutaan tissi suussa ja nesteytetään samalla, kiitos vain.

Huomaatko, että lapsesi veti juuri murun henkeensä ja yskii?
En mitenkään voi olla huomaamatta, kun se nojaa polveeni ja pärskii kuolaa housuihini. Kyse on nimenomaan murusta, sillä se leivänpala on edelleen vauvan kädessä. Ja ei, se ei aio tukehtua tuohon. Mitä pitäisi tehdä? Huutaa, huitoa ja pamauttaa vauva polven päälle ja takoa selkään. Ihme hysteriaa.

Noh, saitte ehkä riittävän kuvan. 

Minulla onkin ehdotus. Jos koette pakottavaa tarvetta kommentoida jonkun lapsen vanhemmille ihan mitä tahansa typerää, aloittakaa niistä, jotka oikeasti vahingoittavat lapsiaan toiminnallaan;  ryyppäävät itsensä kaatokänniin lastensa nähden tai juovat perheen rahat, unohtavat lapsensa jonnekin vuorokaudeksi tai altistavat lapsensa jatkuvasti myrkyille kuten tupakalle muodossa tai toisessa.
Kun lapsia todella vaarantavat asiat saadaan hoidettua pois päiväjärjestyksestä, voidaan alkaa pohtia,
tarvitseeko kahdeksankuinen äskettäin konttaamaan oppinut lapsi metrin lumikinoksien keskelle kurahousuja.

Viimeisen kymmenen kuukauden aikana olen saanut muutaman positiivisen palautteen, joita hellin mielessäni. Muutama kommentti on koskenut kodin siisteyttä ja toimintaani partiossa. Myös blogiin liittyen olen saanut positiivisia kommentteja. En kuitenkaan siivoa, suunnittele partiotoimintaa tai kirjoita blogia päätoimisesti tai elinkeinokseni, en edes suurinta osaa vuorokaudesta.

En kaipaa lässytystä ja sen kuulemista, ettei kaikkea tarvitsekaan osata.
Tai ettei oikeastaan yhtään mitään tarvitse tehdä, jos ei halua. Vaan tapaa arvioida omaa tekemistä.
Saisiko yhden äitiyden arviointilomakkeen kiitos?

Tämä epätietoisuus ja onnistumisen kokemuksien puute ajaa itsetuntoni pian todella alas. Huomaan sen heijastuvan koko persoonaani. Vaikkapa töissä, koulumaailmassa ja partiossa olin aiemmin itsevarma, tunsin omat vahvuuteni, joskin myös heikkouteni, osasin tuoda ajatuksiani esille
ja hoitaa hommat pohtimatta turhan takia, pystynkö tai uskallanko.

Eilinen partiokokous oli hyvä esimerkki siitä, miten hataraksi varmuuteni esiintyä ja hoitaa asioita napakasti johtaen on mennyt. Ahdistaa ja ärsyttää. Ensimmäistä kertaa ajatus opiskelun pariin palaamisesta ensi syksynä tuntuu ihan todella hyvältä eikä vain järkiperustein tehdyltä ratkaisulta. En tiedä, millainen hiljainen ja harmaa ihmisen haamu jostain kotimme nurkasta löytyisi, jos joutuisin olemaan kolme vuotta samanlaisessa tilanteessa. Enkä edes halua tietää.

 
 
 

And that’s who I am

Ihastuin huomatessani Valkoisessa Harmajassa herkullisen kiertävän blogihaasteen.
Blogeissa on vilahdellut haaste, jossa pitää poimia and that’s who I am-sivustolta lauseita,
joiden kokee kuvaavan tai määrittelevän itseään.

Tein aika muhevat kuvakollaasit, joten poimin blogiin vain muutaman kuvan ja loput löytyvät näiden kahden linkin takaa. Käykää kurkkimassa, kun vaivalla väkersin. Ja salainen blogiystävä saattaa saada vinkkejäkin…

 

 

Uudenvuodenlupauksia universumille?

Uusi vuosi tuli niin nopeasti, etten ehtinyt miettiä, mitä luvata itselleen ja sille tuntemattomalle taholle,
joka seuraa synkeänä kaikkia toteutumattomia uudenvuodenlupauksia ja pitää kirjaa epäonnistumisista.

Blogosfäärissä roikkuessani ja useita uudenvuodenlupauksia käsitteleviä postauksia luettuani, totesin, että nyt olisi varmaan hyvä aika summata viime vuodelta opitut ja tiedostetut asiat, kehittämiskohteet ja toiveet lupauksiksi, joiden avulla alkanut vuosi sujuisi ehkä hieman viisaammin eläen.

Sain kuluneen vuoden loppupuolella aloitettua verrattain onnistuneesti säännöllisen liikunnan ja olen saanut käytyä crossaamassa joka viikko yhdestä kolmeen kertaan. Toivon, ettei tänä vuonna tulisi yhtään ainutta viikkoa, jona en kävisi hikiliikkumassa edes kerran. Olkoon se lupaus itselleni jaksamisen, kiinteyden, vahvemman kehon ja hyvän olon nimissä. Jos raskauden aikana kertyneitä kiloja putoaisi siinä sivussa jokunen ja pääsisin lähemmäksi itselleni mielekkäitä mittoja, ei sekään haittaisi. Oikeastaan päätös jatkaa katkennutta liikuntaputkea sai siis alkunsa jo aiemmin, mutta tarkoitus on kannustaa itseäni jatkamaan.

Koetan myös keskittyä potemaan vähemmän huonoa omatuntoa kaikesta mahdollisesta ja keskittyä ennemmin kaikkeen mitä olen tehnyt hyvin ja missä olen onnistunut. Minulle on hyvin ominaista piiskata itseäni koko ajan parempaan suoritukseen: Aina voisi vielä hieman viilata.

Nyt kun koulutöitä ei voi oikolukea tuhannennen kerran, huomaan purkavani tekstinhuollollista himoani blogiin. Tosin huollettu teksti tekee varmasti hyvää blogin luettavuudelle. Ja pikkutarkkuuslista jatkuu. Kotini voisi olla siistimpi ja hallitummin sisustettu, pukeutumistyylini omaperäisempi, hiukseni kivemmin ja voisi jaksaa meikata näyttävämmin.

Entäpä ihmissuhteet sitten?
Koen usein olevani huono vaimo, äiti ja ystävä. Eläimienkin takia tunnen huonoa omatuntoa. Joskus kun vauva itkee ja tätä pitäisi lohdutella, jää kissalta juuri sillä hetkellä tämän kaipaama silitys saamatta. Se sattuu sieluun. (Ja silloin kiitän onneani, ettei minulla ole toista lasta.) Kun joudun huomauttelemaan miehelle kotitöistä tai huomaan purkavani väsymystäni tai turhautumistani tähän, koen olevani kelvoton vaimo. Jos en saa aikaiseksi pidettyä ystäviin niin paljon yhteyttä kuin haluaisin tai saa aikaiseksi lähdettyä vauvan kanssa pois kotoa, syytän itseäni ystävieni laiminlyömisestä.

Huono äiti-olo minulla on jatkuvasti. (Mutta siitä riittää juttua ihan oman postauksensa verran.)

Koko ajan tuntuu siltä, että teinpä mitä hyvänsä, se ei ole tarpeeksi.
Ja silti monet sanovat, että hei, hoidat nämä jutut ihan hyvin. Ajattelin kokeilla uskoa siihen.

Tuskin minusta tulee koskaan kovin rentoa ja letkeää. En usko voivani ikinä asua sekasotkun keskellä tai unohdella tapaamisia huoletta. Mutta jos tänä vuonna muistaisi edes joskus sanoa itselleen, että eiköhän se riitä.

Äitiyden ja kaiken muun, mitä koen tärkeäksi, tasapainottamisessa olen onnistunut mielestäni kohtuullisen hyvin, mutta haluan keskittyä siihen, että ajattelisin mahdollisimman vähistä asioista: ”Ei voi, koska vauva.” Ja tähän liittyen aion laittaa kevyesti tai tosissaan sanotut lupaukset koetukselle. M:n molemman puolen isovanhemmat ovat hoitaneet tätä tarvittaessa oikein kivasti, mutta monet ystävät ja kummit ovat lupautuneet lastenhoitoavuksi, ”kunhan vauva vähän kasvaa”.

Mitä lähemmäksi M tulee vuoden ikää, sitä enemmän aion hyödyntää tukiverkostoamme. Vaikkapa käydäkseni liikkumassa, siivotakseni asunnon oikein perusteellisesti ilman kainalossa kuikuilevaa vauvaa tai lähteäkseni miehen kanssa käväisemään jossain. Kun itseään ei ole pakko viedä äärirajoille väsymyksen tai tekemättömien asioiden kasaantumisen suhteen,
lienee turha tehdä niin?

Eli tiivistettynä: 
Pidä itsestäsi huolta liikkumalla, älä vaadi mahdottomia ja osaa pyytää apua.

Eiköhän tämä analysointi riitä. 
Näillä eväillä mennään ja jos jää nälkä, lähetellään valomerkkejä jääkaapin suunnalta.
 

 

On niin helppoo olla onnellinen

Ajelin tänään vaunujen kanssa läpi huurteisen maiseman. Aurinko paistoi, taivaalla oli ohuita auringon vaaleanpunaiseksi värjäämiä pilviharsoja. Havupuut olivat lumesta raskaat. Keravanjoki oli jäätynyt ja jään pinta oli täynnä jäniksenjälkien helminauhoja. Vauva nukkui vaunuissa ja oma askel oli kevyt. 

Lehdettömät ja kukattomat kasvit törröttivät lumihangesta yllättävän kauniina. Lumen pinta kimalsi. Ketään ei tullut vastaan tai mennyt ohi, vaikka ilma oli mitä ihanin. Kauempana maisema muuttui epäselväksi ja unenomaiseksi. Sininen iltapäivän hämy kurkotti jo pellon reunassa.

Hengitys huurusi, mutta minulla oli täysin lämmin t-paidassa, leggingseissä ja maihinnousutakissani. Hyvin yksinkertaiset asiat, kuten lämmin takki, hyvät saappaat ja kauniit hanskat toivat yllättävän syvää iloa. 

Mietin viime aikoina käymiäni keskusteluja, ystävieni ja tuttavieni elämäntilanteita. Jäin pohtimaan, kenen elämää kadehtisin eniten. Päädyin ehkä hieman yllättäväänkin lopputulokseen. Vaikka monen lähipiirini ihmisen elämässä tapahtuu paljon, on unelmatyötä, vauhdikkaita juhlia, uusia suhteita, toimivia vanhoja suhteita ja reppureissaamista pitkin maailmaa, en haluaisi vaihtaa paikkaa kenenkään heistä kanssa. Ei siksi, että oma elämäni olisi jotenkin parempaa, se on vain parasta minulle, juuri nyt.

On yllättävän palkitsevaa pysähtyä sillalle, katsella talviaurinkoon ja nauttia hetkestä.
Siitä tunteesta, ettei ole kiire minnekään tai mihinkään.
On oikeassa paikassa, oikealla tavalla ja oikeaan aikaan juuri siinä.
On helppoa olla onnellinen.

Minua kiinnostaisi tietää, missä ja miksi teille on tullut sellainen olo,
että olette äkkiä täysin sinut maailman, elämänne ja itsenne kanssa?

(Kuvat on otettu matkapuhelimen kameralla.)