Kauneuden voimaton kaipuu

IMG_2564 IMG_2899 IMG_3157 IMG_2560IMG_2827 IMG_3111 IMG_2993

Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu.*

Olen kirjoittanut itselleni, teille ihmisille ruudun takana tammi- ja helmikuun aikana niin monesti. Bussissa istuessani, pyörän selässä, kun kello on kaksitoista yöllä ja tie tappavan liukas. Uimahallin altaassa, jo uneen vaipuneen lapsen otsalle suukon antaessani. On ollut niin paljon sanoja, ajatuksia, joiden jäsentämistä kirjoittamalla olisin kaivannut kipeästi.

Välillä unissani olen istunut keittiön pöydän ääressä ja kirjoittanut: blogia, Facebook-viestejä, fanfictionia, sanoja, tuhansia lauseita, tunteita, ajatelmia, rakkautta, kaipuuta, arkieskapismia. Ja herännyt tajuten, että olen laiminlyönyt itseäni, kun olen jättänyt kirjoittamatta, hylännyt yhden varhaisimmista rakkauksistani, suomen kielen, verenperinnöistäni vahvimman, niin tyystin.

Olen oppinut itsestäni viimeisen neljän kuukauden aikana paljon, yllättänyt itseni kerta toisensa jälkeen ja antanut itselleni anteeksi asioita, joita vastaan olen taistellut vuosia. Kirjoittamatta jättämällä olen päästänyt kaikki ne oivallukset ajelehtimaan, hakemaan muotoaan, jolloin niistä on tullut vain sameaa vettä veneen verkkaisessa peräaallokossa, sen sijaan, että ne olisivat hiljaksiin helmiksi kiteytyneitä hiekanjyviä, joita voisi kantaa mukanaan kaulassa ja sormeilla epävarmuuden hetkellä.

Kaipaus. Kauneuden: taiteen, tanssin, sanojen kaipuu. Elämänmuutoksissa, henkilökohtaisissa kriiseissä, toivon ja motivaation ollessa hukassa kirjat, taidelämykset, sanojen virta ovat vieneet minua eteenpäin, laajentaneet ajattelua, laittaneet omia ongelmia paremmin mittakaavaansa. Eivätkä ne ole minua hylänneet, runous tai kauneus, minä olen päättänyt, enemmän tai vähemmän tietoisesti, ettei minulta löydy niille aikaa.

Muutaman mietelausekortin tekeminen tai instagram-kuvien ottaminen ei riitä tyydyttämään luomisen, kauneuden tietoisen näkemisen ja vangitsemisen kaipuutani. Eivät edes musiikki, lyriikat ja niiden kautta ja avulla tilanteiden uudelleen eläminen ole tarpeeksi.

Ja vaikka haluaisinkin puhua, ystäville, puolisolle, kollegalle, ajatuksista, joiden äärelle olen kompastellut, olen monen asian suhteen niin avoinna, lähes vereslihalla, että oman keskeneräisyyden ja toisaalta yllättävänkin kykenevyyden kohdatessaan kyyneleet ovat herkässä ja sanat, siinä hetkessä, hukassa.

Haluan kirjoittaa ne sanat ulos, itseni vuoksi, ollakseni ehjempi, parempi ihminen, ymmärtääkseni paremmin itseäni ja muita. Herätä tästä talviunesta, josta puuttuu luovuus ja tietoinen pysähtyminen, hidastaminen kauniiden asioiden äärelle. Antaa itselleni luvan kasata ajatuksia, sanallistaa niitä ja todeta, että varaamalla hetken ajastani tietoiselle ajattelulle, vapautan mieleni askartelemasta samojen asioiden parissa päivästä ja viikosta toiseen arkisten pulmien rinnalla.

Sillä miksi etsiä, jos ei ehdi tajuta löytäneensä?

// *Katkelma Eino Leinon runosta Elegia

Kasvattamisen sietämätön raskaus – eli kaikki se mitä voimme jälkeemme jättää.

img_1960

Ketä me kasvatamme? Miksi me kasvatamme? Millaisia taitoja haluamme antaa elämään sen jälkeen, kun se pitkä tai lyhyt aika, jonka saamme olla osana lapsen, nuoren, miksei aikuisenkin elämää, päättyy?

Näitä kysymyksiä pyörittelen päässäni, en toisinaan, vaan oikeasti päivittäin. Oman lapsen, aikanaan opiskelujen ja harrastusten, viime vuosina myös työn puitteissa kohdattujen kasvatettavien osalta.

Mitkä taidot ovat tärkeitä osata?

On helppo listata konkreettisia valmiuksia ja kikkoja eri ikävaiheissa oleville lapsille ja nuorille: kynäote, kurahousujen pukeminen, yhdellä jalalla hyppiminen, polkupyörällä ajo, hampaiden peseminen, numerot, aakkoset, erilaisten ruokien maisteleminen ja perunan kuoriminen. Ai niin ja pyykinpesukoneen käyttäminen, verokortin tilaaminen, rintaliivien valitseminen, riittävän unen saaminen, villasukkien käyttäminen kylmällä, opiskelu-urakan jakaminen kalenterin avulla sopiviin paloihin ja niin edelleen…

Näiden taitojen oppimiseen ja opettamiseen on korkeintaan pari, kolme väylää ja tapaa. Ja olkoonkin että ne vievät aikansa, ne ovat useimmille helpohkosti opittavissa, ainakin riittävällä toistolla; Koska kyse on niin kouriintuntuvista valmiuksista, ei niiden opettelua myöskään tarvitse perustella kohtuuttoman monisanaisesti, isoille tai pienille.

Toista ovat sitten muiden henkisen ja fyysisen tilan kunnioittaminen, tunteiden sanoittaminen ja niiden kanavoiminen rakentavilla ja korjaavilla tavoilla, arjen ja aikataulujen hallinta. Tai omaa henkistä hyvinvointia tukevat keinot ja rakenteet, sydänsuruista selviäminen, itsetunnon vahvistaminen, omien vahvuuksien ja kehitystarpeiden tunnistaminen. Saati epäonnistumisen pelosta huolimatta eteenpäin ponnisteleminen ja häviöiden sekä virheiden sietäminen ja niistä oppiminen, analyyttinen ja kriittinen ajattelu, medialukutaito, itsetutkiskelu, seksuaalisuuden hahmottaminen moniulotteisena ja muuttuvana ilmiönä…

Vaikka päivästä toiseen selviäisikin, edes pintatasolla, aiemmin esitettyjen konkreettisten taitojen avulla, iskee kylmä suihku päin näköä yllättävän nopeasti jos unohtaa harjoitella ja toisaalta myös opettaa toisille näitä ihmisenä olemisen ydintä lähempänä olevia taitoja.

Kun miettii, miten paljon on itsekin hakannut päätään seinään monissa monimutkaisemmissa: tunteisiin, egoon, minäkuvaan sekä sosiaalisiin paineisiin ja suhteisiin liittyvissä asioissa, toivoisin voivani, josko ei ohittaa niin ainakin tasoittaa isoimpia esteitä eri kokoisten ja näköisten kasvatettavieni kanssa ja heidän matkansa tulevan varrelta.

Eikä minulla ole suinkaan ollut  poikkeuksellisen huonot edellytykset oppia tunnetaitoja tai itsesäätelyyn liittyviä valmiuksia. Silti oma kantapääni on lyhentynyt senttikaupalla, niin paljon sen kautta on sanonnan mukaisesti opittu asioita. Voi vain kuvitella, miten paljon enemmän elämä heittää eteen piikkimattoa ja tervaa sekä höyheniä, jos perheolot, lapsuuden kasvuolosuhteet tai parisuhteet ovat menneet yksilötason ongelmien, yhteiskunnallisten tai globaalien katastrofien vuoksi perustavalla tavalla pieleen.

Minulla oli sentään muutoin voimavaroja, joilla selättää vaikeuksia niillä paremmin sujuvilla elämän osa-alueilla: ystäviä, aikuista tukea, seurustelukumppani…Sen sijaan osa lapsista, nuorista ja aikusista putoaa joka kulmassa, lähes jokaiselta askelmalta tyhjän päälle, vailla hyväksi todettua polkua, pahimmat silmäkkeet kiertäviä pitkospuita. Kenkien kastuminen kuuluu tästä suosta läpi tarpomiseen, elämä kun on tutuksi tulleen videonpätkän mukaisesti usein melkoinen *****nan työmaa.

Mutta pitäisi siihen silti mahtua myös iloa, onnistumisia, vahvistavia kokemuksia, rakkautta, tukea ja joku, jonka olkapäätä vasten voi itkeä, jolle voi luvan kanssa kaataa ylitse vuotavat tunteensa, joka ohjaa ja auttaa kanavoimaan kehää kiertävät, toivottomat ajatukset säie säikeeltä kohti uutta ratkaisua ja uraa.

Jos meidät jätetään yksin, toistamaan samaa virhettä päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, siitä huonosta, tuhoisasta, rikkovasta tavasta käsitellä itseämme ja muita, tulee jossain kohtaa osa minuuttamme. Ajatus siitä, että ”minä nyt vain olen tällainen”, syö muutoksen mahdollisuuden, sementoi pelkäksi pintakerrokseksi tarkoitetun asian osaksi perustusta ja ikään kuin vapauttaa huonoon toimintamalliinsa urautuneen yksilön vastuusta.

Ja siksi kasvattajan ajatus siitä, että ”kyllä elämä aikanaan opettaa”, on äärimmäisen vaarallinen. Se ei ole sinällään väärä toteamus, sillä elämänkoululaisia ovat torit ja turut väärällään. Onhan tässä oman osaamisensa ja pärjäämisensä varaan jättämisen ja päin honkia menemisen välillä ihan mukavaa korrelaation katkua…

Kuinka moni on ehdoin tahdoin valinnut alkoholisoituvansa, syrjäytyvänsä, putoavansa yhteiskunnan tukiverkoston ammottavista aukoista tyhjän päälle, roikkuvansa minimitoimeentulolla, hakkaavansa lapsiaan ja puolisoaan, päätyvänsä asunnottomaksi, siirtävänsä kurjuutta, osattomuutta, vähävaraisuutta ja yhteiskunnan näkökulmasta riittämätöntä koulutusta myös seuraaville sukupolville?

Olisiko siinä matkan varrella ollut jonkun aikuisen paikka puuttua tilanteeseen? Vanhemman, isovanhemman, sisaruksen, kummin, lastentarhan- tai alakoulun luokanopettajan, opinto-ohjaajan, nuorisotyöntekijän, naapurin. Sanoa, että autan sinua tämän vaikean aineen haltuun ottamisessa tai etsin voimaa tuovan harrastuksen. Vahvistaa lapsen tai nuoren itsetuntoa ja minäkuvaa, auttaa tunnetaidoissa. Halata, rakastaa, kohdata, sanoa, että olet arvokas ja pärjäät. Ja jos asiat menevät pieleen kaikesta huolimatta, olen tässä, sinua varten. Sinun tiimissäsi, puolellasi.

Kun ajattelee urakan massiivisuutta, kokonaisvaltaisuutta, sen mukanaan tuomaa valtavaa vastuuta, se on ajoittain tukahduttava, lamaannuttava, hallitsemattoman kokoinen vyyhti tarpeita, toiveita ja odotuksia. Mutta kuten joulusiivouksessa ja muissa konkreettisemmissa urakoissa, täytyy vain kääriä hihat, määrittää kriittisimmät kaaoksen vallassa olevat nurkkaukset, pilkkoa savotta-aluetta, jakaa vastuuta tiimilleen ronskisti delegoiden, unohtaa hetkeksi tyystin muut hommat, olla läsnä ja lopulta vielä itselleen armollinen.

Sillä jokaista listaa ja vaatekaapin pohjaa ei aina ehdi tomuttaa, mutta ero entiseen on silti jo valtava. Tulee uusi viikko, uusi vuosi, uusi joulusiivous; Toisaalta ihmisten kanssa tehtävä työ on sikäli paljon palkitsevampaa, että yhdellä keskustelulla, hyvällä kokemuksella voi olla vuosikymmenten yli kestävä vaikutus, toisin kuin sillä pahuksen imuroimisella.

Sen vuoksi jätinkin lukioaikaisen rappukäytävien siivoamisen taakseni ja istuin koulun penkille. Siksi otan vastuun kantaakseni, opin virheistäni ja iloitsen aidoista kohtaamisista sekä yritän avata mieleni ja jossain määrin myös sydämeni, joka päivä, olemaan ihmiselle ihminen. Kotona ja kodin ulkopuolella. Se on raskasta, kuluttavaa ja menee joskus tunteisiin, vaikkei sitä näyttäisikään. Mutta silti ehkä parasta, mitä tällä maailmalla on antaa.

 

…..

Hyppää nainen, hyppää!

img_9845img_1349 img_9836img_1359 img_1361 img_9847img_1375
Uutta työtä on kohta kaksi viikkoa takana ja nyt voinen jo kirjoitella hieman tunnelmia tuntemattomaan loikkaamisesta, se kun ei perinteisesti ole ollut allekirjoittaneen vahvuuksia; Mitä tulee elämän isoihin linjoihin, riskinotto ei kuulu normaaleihin toimintatapoihini – voin toki heittäytyä improvisaatioharjoituksiin tai hetkellisiin hölmöilyhin, mutta tapanani ei ole sotkea asioitani hetken huumassa. Siksi vakituinen, vähemmän mieluinen työpaikka järkevällä sijainnilla ajaa päässäni pääsääntöisesti edelle jännittävämmältä kuulostavan epävarmemman työn, joka sisältäisi matkustamista tai muuta arkielämää vahvasti sotkevia elementtejä.

Voitte siis varmasti kuvitella että olisin halunnut ehtiä puntaroimaan pitkään vakituisesta työpaikasta luopumista, varsinkin kun olin juuri ehtinyt tottua aikaisemman työpaikan työyhteisöön ja saada tietynlaista rauhaa työtehtäviin ja niihin liittyvien rutiineihin. Ihan uudentyyppisiin hommiin siirtyminen lyhempääkin lyhyemmällä varoitusajalla ja kolmivuorotyöhön vaihtaminen kesken keittiöremonttitouhujen ja etelänreissun laskujen maksamisen oli monella tapaa riski, josta puolisokin oli ehkä alunperin hieman epävarma. Mutta täytyy sanoa että ainakin näiden parin viikon perusteella se kyllä kannatti.

Isäni kysyi tuossa päivänä eräänä, että mitä oikein teen siellä töissä. Alkoi hihityttämään ihan mahdottomasti, sillä sepä oli tiedustelu, johon ei vastatakaan ihan parissa minuutissa.
Viimeisen puolentoista viikon aikana olen nimittäin muun muassa koonnut sänkyjä ja lipastoja, täyttänyt sisustustyynyjä, auttanut läksyissä, pessyt vessoja, luovinut suomen ja englannin välissä etsien kulloiseenkin tilanteeseen parhaiten sopivaa kommunikointikieltä, ruukuttanut viherkasveja, pelannut korttia, käynyt yhteisjuoksulenkillä…

Ai niin ja keskustellut perhetaustoista, opetellut lähes kolmisenkymmentä nuorten ja ohjaajien nimeä, istunut nuotiolla, kirjoittanut raportteja, opetellut tekemään hieman erilaisella twistillä munakasta ja uuniriisiä, kokannut ylipäätään kaikkea aamu- ja yöpalojen väliltä, keskustellut tulevaisuudensuunnitelmista, etsinyt imaamien puhelinnumeroita, opastanut bussiaikatauluja, herätellyt ja patistanut koulutielle sekä pessyt pyykkiä.

On tullut istuttua kokouksissa, pohdittua ruokalistoja ja ruokailuun liittyviä käytäntöjä, leikattua hiuksia, siivottua huoneita, kirjattua raportteja, leviteltyä liukuestemattoja ja keskusteltua yhteisistä säännöistä ja aikatauluista aina uudestaan ja uudestaan. Olen pohtinut paljon opiskeluissa oppimaani ja näkemyksiäni omaohjaajuuden luonteesta ja siitä, mitä toivon, odotan ja koen haastavaksi sillä saralla.

Aikanaan ulkomaanreissuilla ja syntymänuukana ostostelijana huippuunsa hiotut tinkaamistaidot on tullut kaivettua taas esiin, sillä neuvotteluhalua ja -taitoa löytyy kyllä myös nuorilta; Ensin lähdetään liikkeelle ääripäistä ja päädytään usein lopputulokseen, jossa hommat toimivat edelleen aikuistenkin mielestä täysipäisesti, mutta nuorten ääni ja toiveet ja kokemus pääsevät esille, näkyviin eikä heitä sivuuteta. Tai siihen koetan ainakin pyrkiä joka päivä töissä.

Minut on yllättänyt iloisesti töissä kohtaamieni nuorten avoimuus, auttavaisuus, seurallisuus, yhteisöllisyys ja kyky keskustella asioista, ilmiöistä ja ongelmista. Siinä missä kaikki edellämainitut ilmiöt voivat ajoittain muodostua myös haasteiksi, ne ovat ominaisuuksia, joita on ollut hieno todistaa ja toivon etteivät ne katoa tässä toisinaan omiin oloihinsa ja hiljaisuuteensa poteroituvien ihmisten maailmankolkassa näistä nuorista ajankaan kanssa.

Opittavaa, sovittavaa ja kehitettävää on hurjasti edessä työtehtävien ja kaiken muunkin osalta. Täytyy rakentaa luottamusta, saada aikaan toimivia rutiineja ja sumplia myös työ- ja perhe-elämän välissä tasapainotteluun sekä vuorotyön lomassa nukkumiseen liittyviä järjestelyitä.

Suurin ero aikaisempaan, yhtä arvokkaaseen ja tärkeään työhön verrattuna on kuitenkin ollut yleisfiilis: jaksaminen, motivaatio ja noh, se miltä tuntuu tulla ja lähteä töihin. Aika monestakin syystä edellisessä työssä takki oli tyhjä jo kuuden tunnin päivän jälkeen, mutta tällä viikolla neljäntoista tunninkaan jälkeen ei kypsyttänyt olla töissä, väsytti toki fyysisesti, mutta muuten olisi kyllä jaksanut hoitaa vielä pari hommaa ennen kotiinlähtöä.

Lienee pakko todeta, ettei kaikelle aina ole selkeitä järkisyitä. Analyyttisen varmistelijatyypinkin on joskus pakko myöntää, että jos jokin tuntuu näin oikealta, tuntemattomaan hyppääminen on saattanut kannattaa.

Se on taas täällä: arki

IMG_0559 IMG_0575 IMG_0612 IMG_0672 IMG_0751 (1)IMG_0785 IMG_0673 IMG_0701IMG_0772 IMG_0718 IMG_0722 IMG_0756 (1) IMG_0779 IMG_0786 IMG_0800IMG_0833IMG_0780

Ja niinhän siinä vaan kävi, että ensimmäisinä arkiviikkoina kamera jäi pölyttymään eteisen säilytysnurkkaan, pyykit kasaantuivat kylpyhuoneeseen, iltaisin kokislasi ja romaani kiinnostivat enemmän kuin blogiin tai muuallekaan kirjoittaminen ja kaikenlainen muukin aikaansaaminen oli työpäivien jälkeen aika vähissä.

Kun lisätään kaupan päälle jokin puolikasta sairaalabakteerikantaa vastaava syysflunssa, joka kaatoi asiakaskunnasta valtaosan sairasvuoteeseen ja poiki allekirjoittaneellekin kolmen päivän sairasloman… Noh, sanotaan että sohvannurkka on tullut aika tutuksi.

Ai että mitä Norppalaan kuuluu, näin kesäloman jälkeen?

Aloitimme keittiöremontin suunnittelun (apua!), varasimme lomamatkan kymmenennen vuosipäivämme kunniaksi loka-marraskuulle (kymmenen vuotta yhdessä!), lapsi aloitti 4-6-vuotiaiden poikien tempputanssissa ja vanhemmat (yhdessä!) vapaaotteluharjoituksissa, jotka tosin katkesivat ikävästi tämän flunssani takia.

Kesällä putosi odotetusti reippaat viisi kiloa elopainoa ja nyt vaan lihasta koneistoon pikkuhiljaa, niin olo on taas napakampi ja sopivasti vaarallisempi!

Töissä puolet ryhmästä vaihtui ja uusien kanssa riittää totuttelua ja arkitoimintojen opettelua – osan kanssa treenataan sellaisiakin perusasioita kuin suomen kieltä. On juhlavalmisteluja, ryhmätilojen siivousta ja järjestelyä kesäkaaoksen jäljiltä ja jos jonkinlaista taiteiluprojektiakin pukkaa. Syksyyn ajoittuvat myös monet koulutukset ja iltamenot kuten vanhempainillat.

Olen kuitenkin selvinnyt käymään reiveissä vanhassa purkukiinteistössä, järkkäillyt polttareita, Mekkoiltamia sekä synttärijuhlia, jottei syksy ja alkutalvi ihan yksin nököttäessä kuluisi. Ja koonnut vinkkejä parhaiksi luettaviksi kirjoiksi sekä uutuudenkiiltävää soittolistaa pimeän kauden hengenpitimiksi.

Ja lisäksi päätin viimein rohkaistua ja lähteä selvittelemään, olisiko minulla rahkeita kunnallispoliitikan kautta vaikuttamiseen.

Pelkkä listamuotoisten kuulumisten kirjoittaminenkin alkoi hieman hikoiluttaa (vai liekö asialla edelleen flunssa?), joten ehkei tätä vaihetta turhaan kutsuta ruuhkavuosiksi. Tosin itse tuppaan kutsumaan tällaista menoa ihan vaan elämäksi, koska ei se ole sitten lukioajan ollut kovinkaan paljon hiljaisempaa, oli lapsi eli ei.

Mitäs teidän ruuhkavuosiinne elämäänne kuuluu?

Myrskyn jälkeen on poutasää

IMG_8656 IMG_8660 IMG_8802 IMG_9556IMG_9542 IMG_9544 IMG_9560 IMG_9562 IMG_8676IMG_9570

Kuluneella viikolla takana oleva, lähes yhtäjaksoinen työvuosi on tuntunut harteilla. Olen huomannut selvästi sen, että kun lomia ei ole ollut kerättynä eikä palkattomia päiviä ole kehdannut montaa pitää, keskellä remonttia ja asunnon ostoa ja muita rahaa nieleviä projekteja, olo on ollut välillä aika väsynyt.

Ne muutamat kilot, joita sain raskauden jälkeen himoliikunnalla ja varsin tarkalla syömisten syynäämisellä karistettua ovat hiipineet takaisin ja liikuntamotivaaton ja -ajan löytäminen töiden ja muun elämän oheen ovat hukassa.

Ensimmäinen työvuosi on ollut monella tapaa raskas: on ollut paljon vaihtuvia sijaisia, lukuisien uusien työtehtävien haltuun ottamista, hintsusti vapaata, paljon lapsia, uudet kollegat ja puolittain uuden työkielenkin omaksumista. Ammatillinen tuki on ollut niukkaa ja kaikki saatu palaute pitkälti jälkijättöistä eikä välitöntä tai ratkaisukeskeistä.

Tuntuu että puheliaalle, sanavalmiille (siviilissä esiintyvät kirosanat sujuvasti tilanteen vaatiessa pois karsivanakin ) värikkäästi asioita ilmaisevalle on kuluttavaa, kun joka ikinen sana ja liike on suurennuslasin alla kokonaisuuden punnitsemisen sijaan; Välitetyillä taidoilla, tiedoilla, arvoilla, rehellisyydellä ja kohtaamisella ei ole väliä, jos sanoo joskus jonkin asian niin eikä näin. Ja huumori, kielletty, kielletty, kielletty.

Välillä tuntuu, että on yhdentekevää, kuinka hyvät askartelut, jumpat, kielen kehitystä tukevat kerhot tai pienryhmätoiminnat suunnittelet, miten koetat huomioida erityispiirteitä tilaratkaisuissa tai toiminnoissa tai miten kuuntelet päivästä toiseen isot ja pienet asiat. Sillä aina löytyy jokin yksittäinen, kehno sanavalinta tai tilanne, josta voi kritisoida.

Olen mielestäni oikeasti valmis ottamaan palautetta vastaan. Ei niin että kuuntelen kyllä asian, mutta syytän muita tai selittelen kaiken omalta kannaltani parhain päin. Mutta tämä edellyttää sitä, että palaute se on oikea-aikaista ja paikkaansapitävää eikä monen suun kautta kierrettyään tunnistamattomaksi muuttunutta ja sekaisin mennyttä huhupuhetta.

Fiksusti esitetyt kehittämisideat käsittelen mielestäni varsin rationaalisesti ja myönteisesti. Mutta olen saanut tässä muutamaan kertaan huomata, että kasvokkain annetun palautteen ja reilun kohtaamisen idea taitaa olla utopiaa. Tulkinnat tehdään jo ennen kuin asianosaisia on kuultu ja syytös on paras puolustus.

Koetin viime viikolla tarkkailla tässä ei-niin-rakentavassa hengessä kanssatyöskentelijöitäni oikein kriittisesti. Ahaa, keskeytti toisen! Haa käski vaan eikä selittänyt! Tsk, tsk, ei edes tervehtinyt kollegaa… Voi voi, antoi ristiriitaisen ohjeen! 

Ja hei, siitä huolimatta että oltiin inhimillisiä, tehtiin työtä jokainen omana persoonanaan, välillä omaan, työn alla olevaan kohtaamiseen tai puuhaan keskittyen, saatiin siinä sivussa myös halauksia, syliin kiipeäviä pikkutyyppejä, jakaa monet kivat hetket. Mikä parasta, muutamaan otteeseen tuli suoraa, positiivista palautetta ja kiitosta palvelun loppukäyttäjiltä.

Näin kesäloman korvilla on hyvä sanoa, että kiva että edes siltä suunnalta sitten.

Mutta se siitä, puhdistakoon juhannussauna kehon ja kokko sielun, ladatkoon rakkaiden kanssa vietetty aika akkuja, hyvä ruoka ja juoma kirkastakoon mielen. Ehkä keskikesän juhla voisi olla yhtä lailla uusien alkujen taitekohta kuin uusi vuosikin?

Last hurrah

IMG_7323IMG_7574IMG_7307IMG_7350IMG_7516IMG_7356IMG_2819IMG_7384IMG_7392IMG_7436IMG_7473IMG_7576IMG_7388IMG_7640IMG_7660

Kun kollega on armoitettu Jokeri-fani, oli syntymäpäivälahja aika selvä – matsiin oli mentävä. Ja hyvään aikaan lähdimmekin, sillä tällä kertaa joukkueen taival KHL-kahinoissa katkesi reissumme jälkeiseen peliin. Mutta viihdyttävän pelikokemuksen joukkue tarjosi: kuroi jopa voittoon, mikä oli hyvä saavutus, kun pelattiin monessa kohdassa vaihtomiehillä, useiden avainpelaajien loukkaannuttua alkupeleissä.

Itse pelin lisäksi minua viehättää kaikkia joukkueurheilu- ja toki muitakin urheilulajeja seuratessani kanssakatsojien reaktioiden tiiraaminen: kuka huutaa riemusta, kenen kasvoille on ikuistunut riipivän epätoivoinen ilme ja kuka saa koko oman siivunsa katsomoa innostettua kannustamaan. (Se huutosakin johtaja on muuten Jokereiden peleissä useampaan otteeseen käytyäni aika selkeästi tuo keltapunahupparinen herrasmies toisiksi alimmassa kuvassa.)

Hauskaa oli ja peliin voisi suunnata työ- tai kaveriporukalla toistekin, sillä paikan päältä sai napattua juhlasankarille asiaankuuluvat juomat sekä eväät ja erätauoilla kerkesi hieman juttelemaan, toisin kuin vaikka elokuvissa. Eikä peliä katsomaan lähtiessään tarvitse vältellä spoilaantumista yhtä neuroottisesti.

Kollegan lähipiiri oli ihmetellyt, että menettekö pelkällä naisporukalla. Ennustan kuulkaa, että urheiluareenoiden katsojajoukko tasa-arvoistuu vaivihkaa, ennen kuin sitä mahdollisesti pelkäävät, mukahauskoja misogynistisiä kolumneja kirjoittelevat änkyrät sitä huomaavatkaan.

Ja soisin pelejä markkinoivien tahojen ottavan potentiaaliset naiskatsojat jatkossa ihan vakavissaan myös huomioon! Sillä naisia innostamalla, ei aliarvioimalla tai heille naureskelemalla, saataisiin kenties täytettyä monta penkkiriviä halleista, jotka toisinaan ammottavat puolityhjillään.

Mitä olen oppinut töissä?

IMG_7228 IMG_7229 IMG_7273 IMG_7287

Olen oppinut kuluneina kuukausina paljon kaikkea työn kannalta relevanttia, mutta ajattelin jakaa nyt pari kevyempää asiaa, joissa ei sukelleta kauhean syviin vesiin tai mennä henkilökohtaisuuksiin.

Ensinnäkin olen oppinut, että kakka kiinnostaa lapsia. No olenhan sen tietänyt tähänkin asti, mutta koirien retkireittien varsille jättämät maamerkit, kirjoissa esiintyvät pupunpapanat sekä vessahommat yleensäkin jaksavat kiinnostaa niin merkittävissä määrin, että mietin, miten ihmeessä ihmislaji on selvinnyt maapallolla näinkin pitkään.

Tiedättekö ne kohtaukset elokuvissa, joissa joku selostaa toiselle radiopuhelimella tai seinän toiselta puolelta karjuen, miten puretaan pommi tai avataan sähkölukko: hirveän yksityiskohtaista prosessin läpikäyntiä vaaditaan! Kun huomaa selostavansa samassa hengessä viikon aikana kymmenennettä kertaa pyyhkimisprosessia vaihe vaiheelta, sitä kyseenalaistaa herkästi elämässä tekemiään valintoja.

Toisekseen, ei-niin-siistien sisätöiden lisäksi, työhön kuuluu yllätyksettömästi ulkoilua ja vaihtelevia sääolosuhteita; Menneinä talviviikkoina piiskaava lumi ja vesi olivat tunkeutuneet piharakennuksien munalukkoihin ja kiikutin kätevänä emäntänä käsilaukustani lukkosulapullon ja nitkuttelin parin suihkauksen jälkeen Abloyt auki. Jälkikäteen sain palautetta, että sehän kävi näppärästi, muttei ihan joka naisen käsilaukussa tai takintaskussa ole vakiona lukkosulaa. Hämmentävä oivallus, ainakin nimimerkille ”talvipyöräilyä jo tämän vuosituhannen alusta”.

Voisin ehkä kirjoittaa vielä siitä, miten vaikeaa on toisinaan polkaista käyntiin yhteisprojekteja, kun jokainen vaihe tuppaa tyssäämään vatvomiseen, vatulointiin ja arpomiseen ennen kuin lähestyvän epätoivon hetkellä homma nytkähtää jälleen liikkeelle. Tai siitä, miten kuluttavaa on tietää jo ennalta, että tänäänkin testataan tiettyjen lasten kanssa yhteisiä sääntöjä tapppiin asti ennen kuin ruvetaan lopulta ihan hyväntuulisina juuri siihen hommaan, jota piti tavan vuoksi vastustaa ensin kynsin, hampain.

Myös omassa kasvattajaidentiteetissä tapahtuu liikettä tiukkis-lepsuilija-akselilla tai ainakin toivoisin tapatuvan – voinette arvata, kumpaan laitaan asetun luonnostaan? Niinpä. Mutta kun näitä juttuja pyörittelee työmaalla päivästä toiseen, tuntuisi tosi turhauttavalta koettaa muotoilla niistä riittävän koherentteja tekstejä vielä vapaa-ajallakin.

Lopetan siis tämän työaiheisen postauksen toteamalla, että lasten mielestä nilkkasyvyinen, auringossa kimmeltävä jäätikköjärvi oli parasta ikinä ja että pelko lasten liiallisesta tasapäistymisestä ”laitoksissa” kuten päiväkodeissa ja kouluissa on pitkälti turhaa. Sillä miten muka näistäkään tyypeistä saisi toistensa kanssa samanlaiset… Sama, varsin usein lapsille esittämäni, heidän kuulumisiaan ja ajatuksiaan kuulostelevaksi tarkoitettu kysymys, tuotti lapsesta riippuen näes hieman erilaiset vastaukset:

 

K: – Mitä mietit?

Lapsi 1: – En mitään, tai no kukkia… kukkia… kukkia.

 

K: – Mitä mietit?

Lapsi 2: – Että tää murrrsssskaa tän toisen. AAaaahhh.

 

2015 kicked my ass and I want revenge

IMG_0142 IMG_1591IMG_0174 IMG_0209 IMG_0255 IMG_4802 IMG_0610 IMG_5544 IMG_1121 IMG_1161  IMG_1838 IMG_1836 IMG_1899 IMG_1991 IMG_1257  IMG_6609 (1) IMG_0369 IMG_4297 IMG_1675IMG_0168 IMG_2273

Joku oli 2015 jakanut Tumblriin tiivistelmän vuodestaan ja se kuulosti tältä ”2015 kicked my ass and i want revenge”. Klikkasin sydäntä vaistonvaraisesti ja tajusin, että vuonna 2015 tapahtui paljon kaikkea. Omaan makuuni liian paljon kaikkea.

Hullu opiskelujen loppukiri, valmistuminen juhlineen, kesälomasta leijonanosan haukannut mökkiremontti, ensimmäisen omistuskodin myyminen pois ja unelmakodin menetys onnekkaammalle ostajalle, työnhakuprosessi ja työpaikan saaminen, tarpeisiin sopivan, joskaan ei niin romantisoidun täydellisen asunnon osto, evakossa asuminen, remontti….

Ennen kesää sanoin, että keväällä rutistettiin aika lailla verenmaku suussa ja kesäloma tuli tarpeeseen, vaikka sitä vietettiinkin kuullotehöyryissä kylpien. Kun joku kysyi kuulumisia, olen summannut olotilani toteamalla, että oli aika raskas syksy.

Uuden duunin alku ja uudenlaisissa työtehtävissä aloittaminen veti löysät ajat ja jaksamisen vähiin elokuussa. Piti opetella liuta nimiä, työtapoja, erilaisia spesifejä työtehtäviä, joihin laaja-alaiset perusvalmiudet antava koulutus ei paneudu, ja niinkin yksinkertaisia asioita kuin tavaroiden paikkoja. Omaksuttavaa riittää vieläkin, mutta päässä ei enää surise iltaisin uusien asioiden paikkaansa etsivä parvi.

Lokakuussa puunasimme asuntoa esittelykuntoon, useita kertoja ja tosissamme sekä ryhdyimme hieromaan kauppoja. Oli pankissa juoksemista, näyttöjä varten siivoamista, asunnon myyntiin liittyvien käytännön asioiden hoitamista ja lopulta myös muuttokuorman pakkaamista sekä vanhan kodin laittamista luovutuskuntoon.

Marraskuun alussa saimme avaimet ja remontti alkoi. Sitä tehtiinkin illat, yöt ja viikonloput, puolen suvun voimin. Sitten muutettiin, koottiin kalusteita ja kiinniteltiin tauluja. Painoa lähti kolme kiloa, tukka karisi päästä ennätystahtia ja bussiin tai sohvalle tuli torkahdeltua tavallista useammin.

Joulukuun alkuun mennessä asunto alkoi olla kelvollisessa kunnossa, mutta sitten alkoivatkin joulupuuhat harrastuksissa retkien ja erikoisohjelman merkeissä ja töissä joulukalenterihommissa.

Mitkä osa-alueet elämästä ovat sitten kärsineet tästä ruuhkaisesta syksystä eniten? Partiopuuhat tuntuivat puisevilta ja vastuuta tuli siirrettyä syksyn mittaan isolla kädellä ryhmän toiselle vetäjälle. Myös blogi jäi enenevissä määrin taka-alalle, kun ylimääräisiä tunteja ei vaan saanut kaavittua kasaan, ei edes unien kustannuksella. Myös salilla tai ohjatuissa liikunnoissa käymisen tahti on hidastunut, muttei onneksi jäänyt kokonaan pois. Ja työmatkapyöräily sekä satunnaisesti töihin juokseminen ovat paikanneet tilannetta.

Vanhempana olen potenut massiivista huonoa omatuntoa evakkojaksosta, joka näkyi kuulemma lapsen käytöksessä päiväkodinkin puolella. Lisäksi remontin viemä aika ja muutenkin opiskeluaikoihin verrattuna pidentyneet hoitopäivät ja lyhentyneet yhteiset iltapäivä- ja ilta-ajat ovat tuottaneet omantunnon tuskia. Onneksi on mies, joka hoitaa päiväkotiin viemiset ja hakemiset lähes yksin ja kokkailee lapsen kanssa sekä ulkoilee ja rakentelee legoilla. Ei jää tuo laatuaika vanhemman kanssa minun harteilleni, vaan ehkä kolmasosa siitä.

Jotenkin olen sanonut itselleni, että valittaa ei saisi, väsyä ei saisi, koska jaksavathan muutkin. Mutta jossain kohtaa terve järki ja aviomieheni ovat puuttuneet peliin ja todenneet, että esimerkiksi saunan öljyämisen, portaiden maalausurakan ja keittiöremontin voisi ehkä tehdä eri kerralla kuin yläkerran suurremontin.

Ja muutkin läheiset ovat muistuttaneet, että ei kannata vetää itseään loppuun, varmasti aiheellisesti; Joskus menneinä vuosina olen ajatellut että on normaalia stressi-itkeä itsensä tärviölle, jos nyt ei viikoittain, niin ainakin säännöllisesti.

Paljon hyvää on tapahtunut, mutta mikään ei ole tullut valmiiksi annettuna, helpolla tai ilmaiseksi. Josko tasaisempaa kyytiä ensi vuonna?

 

 

Nyt kyllä sanon rumasti

image

Ja sen jälkeen hoen mantranomaisesti itselleni, että se on vain ohimenevää, se on vain ohimenevää, se on vain ohimenevää.

Niin mikä?

Muuttopakkaus, remontti, evakossa asuminen, partioretket, jotka osuvat ilmeisesti aina pahimpaan sumaan, pimenevät aamut ja illat sekä vasu-keskustelut, jotka ovat oikeasti tärkeitä ja  antavat pohjaa työlle, mutta pidentävät työpäivää ja lisäävät kiirettä paperityön osalta.

Miehen kanssa tappeleminen tyynyliinojen noudosta tai siitä, mihin hypoteettiset valaisimet asetetaan asunnossa. Liikkumaan lähtemiseen sopivien kolojen puuttuminen, kirjoitusajan puute sekä muuttohässäkän jalkoihin jäävän lapsen olotiloista stressaaminen.

Jatkuva päänsärky, liian vähäiset yöunet ja suututetut pikkuveljet ja partionjohtajakollegat, joille täytyy vaan sanoa oman ajan osalta ei-oota. Tulostamatta jääneet  pöytäkirjat, yötä myöten kirjoitetut tekstit sekä laiminlyödyt, rapsutuksia kaipaavat elukat.

Tänään, 6:20-15:50 päivän päätteeksi pyörän eturengas löytyi tyhjentyneenä pihalta. Harkitsin hetken itkemistä, mutta totesin, ettei se taida auttaa.

Se on ohimenevää.

 

 

 

Miksi hoitaa muiden lapsia enemmän kuin omaansa?

IMG_1226

Eräs kaukaisempi tuttava sivulauseessa ihmetteli, että jos lapsista tykkää, eikö niitä voisi tehdä ihan itse ja jäädä kotiin omiaan hoitamaan. Suotta sitä muilta lainamaan! Ihan uusi käsitteellinen taso omavaraistaloudelle, noin oman koripallojoukkueen kasvattamisen merkeissä. (Näillä geeneillä yeah right.)

Liekö luuli, että hyvää hyvyyttäni polkea ryttyytän töihin joka ikinen aamu?

Aina joskus huomaa lähtevänsä töistä hippulat vinkuen, tehden numeron siitä, että omakin lapsi pitäisi joskus päästä hakemaan ja voi kauheaa, kun sille tulee pitkä päivä. (Vähän yli kahdeksasta puoli viiteen.)

Tämä siitä huolimatta, etten ole suinkaan ainoa, jolla on (pieniä) lapsia ja mies sentään hoitaa Kuutin hoitoon viemiset ja sieltä hakemiset ainakin 80%sesti siten, ettei hoitopäivälle tule kuin kahdeksan tunnin pituus.

Joten saa sitä tätäkin työtä tehdessä sen surullisen kuuluisan vanhemman tunteman syyllisyyden aikaan lyhyeksi jäävistä yhteisistä illoista. Ja painetta kertyy päähän ja kehoon kaiken kivan tekemisestä vielä iltaisin sekä viikonloppuisin.

Otsikon kysymykseen vastaisin silti, että koska niiden työssäkäyvien, opiskelevien tai muista syistä lapselleen hoitoa tarvitsevien jälkikasvukin täytyy ravita, saada unille, pukea, leikittää, halata ja opettaa.

Avaisin myös keskustelun siitä, kyselläänkö lakinaisilta tai -miehiltä, lääkäreiltä, postinkantajilta, tehdastyöläisiltä, lähihoitajilta tai ministereiltä, että miksi he käyvät töissä, kun olisi omiakin lapsia. Ei vissiin ainakaan kovin usein. Rahaa kun tarvitaan monessa perheessä kahta kovemmin, jos on enemmän syöjiä ja sen kuluttajia – ei näissä ”kutsumusammateissa” palkalla juhlita, mutta saa sitä silti.

Eli pyöräni polkaistaan taas liikkeeseen 7:20 huomenaamulla ja toivon sekä uskon lapsemme saavan oman hoitopäivänsä mittaan sapuskaa, unta, kavereiden kanssa vietettyä leikkaikaa sekä raitista ilmaa. Kasattuna yhteen laadukasta varhaiskasvatusta tarjoavilla aikuisilla, joiden käsiin jätän lapseni mieluusti.

Eivätpä sitäpaitsi lapsen kiukuttelut tunnu enää missään, kun satunnaisia hepuleita aikaansaa kotona sentään VAIN yksi 3,5-vuotias minityyppi. Sehän on suoranaista hermolepoa 21 lapsen iloista, leikeistä, harmeista ja pulmatilanteista johtuvaan melun  sekamelskaan verrattuna.

P.S. Leivon kyllä toisinaan, mutten ole nimenomaisesti pullantuoksuinen mutsi edes töissä, vaikka kuvasta voisi niin luulla, vaan kyseessä oli kollegan projekti.