2017 – I don’t want it all?

Tiedän sielubiisini, tunnusmusiikkini, toteemirenkutukseni olevan, ei sen musiikillisten ansioiden tai edes siksi, että kyseistä kipaletta erityisesti rakastaisin, vaan sen lyriikoiden vuoksi, olevan Queenin I want it all.

Miksi?

”Here’s to the future, for the dreams of youth, I want it all, I want it all, I want it all, and I want it now.”

Ja minä todellakin haluan kaiken, mulle, heti nyt. Edelleen, 27-vuotiaana. Tiedän, ettei maailma makaa niin, mutta ei se estä satunnaisia itkupotkuraivareita ja kusipäistä käytöstä muita kohtaan.

Tämä ei manifestoidu teinivuosien mittakaavan railakkuudella, mutta osaan silti olla rasittava perheenjäseniäni ja kollegoitani kohtaan, jos hartaasti suunnitellut menot peruuntuvat tai joudun yhteisen hyvän nimissä jättäytymään pois jostain mukavasta toiminnasta. 

Kun unelma-asuntoni meni sivu suun vuonna 2015, sain käsittämättömät ja epäoikeudenmukaiset kilarit lainasuvulle ihan vain siksi, että kysyivät hyviä kysymyksiä aivan väärään aikaan – minun oman napani näkökulmasta siis. Ei mikään elämäni tähtihetki ja tuoreempiakin esimerkkejä olisi esittää. Siinäpä oiva itsensä kehittämisen paikka, oli uusi vuosi tai ei.

1. ’Tällä yksinkertaisella ohjeella sinusta tulee parempi kollega, sukulainen, äiti, vaimo ja ystävä.’ Älä kaada omaa pettymystäsi muiden niskaan. Huomioi kokonaistilanne ja näe peruutus tai epäonnistuminen oppimisen paikkana tai uutena alkuna. Älä ainakaan suututa kaikkia läheisiäsi totaalisella sekoilulla. 

”So I’m living it all, yes, I’m living it all. And I’m giving it all, and I’m giving it all.”

Sataprosenttisesti asioihin heittäytymisessä, intohimoisuudessa, omistautuneisuudessa ja tavassa rakastaa joka toista vastaantulijaa on oma viehätyksensä. Se kirkas, puhtaan palamisen liekki. Lämpö, valo, mieletön energia. 

Harmi vaan, että tuli vaatii palaakseen polttoainetta, happea, sopivat kemialliset reaktiot. Ja oli liekkini kipinänä sitten uusi työ, ihmissuhde tai mikä vain, se imee pois resursseja muusta elämästäni: harrastuksista, parisuhteesta, vanhemmuudesta.

Olen huono tasapainossa, kohtuudessa, odottamisessa, lehmän hermoista voi tuskin puhua kanssani samalla laitumellakaan.

Onhan tuo duuni imaissut mukaansa. Ehkä sen aluksi kuuluukin. Että oppii tuntemaan ihmiset, nuo tekemisen johtotähdet, keskipisteet, instrumentit ja tarkoituksen. Organisaation rakenteesta, talon nurkista, työmenetelmistä ja sudenkuopista puhumattakaan.

Mutta siitä huolimatta…

2. Tasapainota. Treenaat sitten töissä tai vapaa-ajalla, treenaa säännöllisesti. Nuku, syö sopivan huonosti tai hyvin. Keho kiittää. Muista vuorotyöarjen suunnittelussa perhettä ja ystäviä. Älä luota siihen, että sopiva aika asioille löytyy itsestään, vaan kirjoita ylös, aikatauluta, pistä itsesi vapaalle, ei itsesi vaan muiden vuoksi.

Perseessäni on tuskin vähemmän selluliittia, kun vuosi 2018 alkaa, ellen vahingossa ala syömään kilokaupalla juuriselleriä, joka saa mahani niin sekaisin, ettei mikään ruoka imeydy sen vuoksi. En saa maagisesti reisien väliin yhdistelmäajoneuvon mentävää kulkuväylää. En myöskään opi laulamaan.

Näin vanhana sitä ei enää odota ihmeisiin, mutta ottaa ne kyllä kiitollisena vastaan, jos kohdalle osuvat. Onhan niitä osunutkin, loppuvuodesta oli koko perheellä hengenlähtö lähellä eikä tätäkään pohdintaan välttämättä kirjoittaisi kukaan.

”I’m a woman with a one-track mind: so much to do in one lifetime. Not a woman for compromise and ’wheres’ and ’whys’ and living lies.”

Ihmiselle, jolle huipputunteet ovat kaikennielevä, järjen vievä ja aina yhtä yllättävä huuma. Niitä ei odota, mutta niiden osuessa kohdalle on vaikea pysyä nahoissaan, muistaa nukkua tai osat sulkea suunsa. Ja toisaalta pohja on taistelun paikka, mahdollisuus, joskus jopa voimavara, tilaisuus näyttää, että tästäkin saakeli selvitään. 

Kuulostaa aika hyvältä, eikö? Toisaalta juu, mutta arkisen elämän kannalta on hankalaa, että se yleisin olotila, tuo tasaisten alankojen seutu on vaikeinta. 

3. Joten toivon, että 2017 haastaisin itseni viihtymään tasaisella, etsimään suoralta aakeen laakeelta uusia merkityksiä.

Uuden vuoden kohdalla pysähdytään, luvataan asioita, halutaan kehittyä, kääntää tyhjä sivu, mutta myös mietitään, mitä on tullut opittua.

Opin kaksi asiaa. 

Sen että osaan olla lempeämpi, kärsivällisempi, läsnäolevampi kuin koskaan uskoin mahdolliseksi. 

Ja että rakkautta ei sittenkään ole tiettyä määrää vaan sitä on niin paljon, kuin sitä on valmis antamaan. Väsyneenä ja turhautuneenakin sen rakkauden löytäminen toista kohtaan pehmentää kulmia, antaa ymmärrystä, halua kohdata ja ylittää monenlaisia rajoja.
Minun uuden vuoden toivomukseni teille siellä ruutujen takana onkin:

Rakkautta. Monenlaista, tinkimätöntä, lempeän hoivaavaa tai intohimoisen mukaansatempaavaa rakkautta. Antakaa sen täyttää halkeamat, korjata rikottua, vahvistaa kaikkea kaunista ja antaa rohkeutta kohdata ja olla olemassa toista varten.

Ennakkoluuloton herkkusuu

”Äitiiiii!”

”No?”

”Miksi täällä vessan altaan reunalla on sipuli?”

”Mikä?”

”Tänne on jäänyt joku sipuli…”

”Aaaaa! Se on hyasintin sipuli.”

”Nam!”

”Tuota. Se ei ole sellainen ruokasipuli vaan myrkyllinen koristekasvi.”

”Höh.”

Kodin sydänkohtaus

Nyt se on tehty, keittiötilaus. 

Kyllä muuten sydän jyskytti, kun kassaneiti sanoi ääneen nelinumeroisen summan – ei sitä joka päivä tunge laukkuunsa yli viidentuhannen euron ostoksista todentavaa kuittia!

Kassakin totesi, että siinäpä on pitkä kuitti. Vastasin, että ainakin yhden mojovan avioriidan pituinen. Ja olen aika varma, että profetiani tulee osumaa  oikeaan. Siitä huolimatta, että olemme jo koonneet ja asentaneet yhden keittiön aiempaan kotiimme. Vaikka apuna onkin perhetuttu urakoitsija, todennäköisesti kummankin isät ja ehkä vielä muitakin käsipareja. 

Mutta optimistisesti arvioituna viikko tai pari ilman keittiötä, purkukaaoksen keskellä, tavaroita etsiskellen ja duunipäivää ennen ja niiden jälkeen puurtaen on omiaan kiristämään pinnaa. Mutta tulkoot ainakin yksi höyhensarjan hermoromahdus, parit kilarit ja itkukohtaukset, kunhan saadaan uutuudenkarhea keittiö viimein valmiiksi.

Ja uskokaa pois, siitä tulee ihan helv… hillittömän nätti! 

Yllä olisi pari inspiraatiokuvaa ja lupaan ottaa tällä viikolla vielä ”ennen-kuvat” nykyisestä keitttiöstämme, jotta ne teistä, joita en neljäsosakarjalaiseen tapaanikaan ole saanut pakotettua käymään kylässä, tiedätte mistä lähdemme liikkeelle.

Olisiko teitä kiinnostanut kuulla enemmän varsinaista remonttia edeltäneistä vaiheista, kuten suunnittelun haasteista tai kokemuksistamme Ikean keittiöistä, joiden pohjalta uskalsimme tilata uudenkin keittiömme sieltä?

Joka tapauksessa pysykää kuulolla, keittiöseikailumme jatkuu samalla paikalla, samalla lepakkokanavalla!

// Inspiraatiokuvat: Ikea 

Lomanaloitusnollaus


Päätettiin potkaista loma kunnolla käyntiin ökyhytillä, aurinkoisella kannella paistattelulla, syömisellä, Tukholmapyrähdyksellä ja ylipäätään maisemanvaihdoksella. 

Että jos teistä joku osuu Siljalle samaan aikaan, moikkailkaa ja loput kertokaa parhaat vinkkinne kesäiseen Tukholmaan!

Se raskaampi kuriositeettihuomautus


Saako joskus väsyä tappelemaan tuulimyllyjä tai ”hyvää tarkoittavia” kanssaihmisiä vastaan? Sanoa hieman kierrellen ja kaarrellen, ettei viitsi tuoda kehoaan kovin avoimesti framille julkiseen tilaan, koska ei jaksa teeskennellä olevansa huomaamatta selän takana puoliääneen heitettyjä kommentteja tai korostetun ylipitkiä katseita?

Saako toisinaan ottaa vapaapäivän, vetää ylleen sen sosiaalisesti hyväksyttävän kuoren, jonka alla oma keho saa juuri ja juuri luvan olemassaololleen: mustan, löysän ja muodottoman?

Niin mikä vaate edellä olevasta kuvauksesta tuleekaan mieleen? Me paheksumme kilvan ajatusta siitä, että haluttavaksi koettu naiskeho tulisi kätkeä toisen kulttuurin tapojen vuoksi, mutta syyllistämme samalla länsimaisten pukeutumisidoleiden jalanjäljissä itseään vähäisesti verhoavia tyttöjä ja naisia näihin kohdistuvasta seksuaalisesta ahdistelusta ja raiskauksista. 

Ja ellei länsimainen naisen keho täytä lähes mahdottomia seksikkyyskriteereitä, viedään siltä sosiaalinen oikeutus kantaa näitä pikkuruisia hepeneitä. Tuolloin omaa kehoaan kuuluukin hävetä, pukeutua säkkiin, välttää julkisesti syömistä ja jollottaa kovaan ääneen, miten tälle sietämättömän epämuodostuneelle keholleen koettaa koko ajan tehdä jotain tai ainakin ymmärtää kärsiä siitä joka ikisenä hereilläolon tuntinaan.

Kun kiskoo töihin päällensä tutun (teema-asu päivä eli ei) ja nousee bussiin kuullakseen hädin tuskin yläasteikäisen tytön kommentoivan pilkallisesti jotain siitä, miten toivoo tuon tanssisalin olevan alakerroksessa (läski!). Kun kollega kysyy, miten kaikesta tuosta liikunnasta huolimatta voinkin olla näin raskasrakenteinen (läski!). Kun shortsikeleillä vastapäätä istuva nainen tuijottaa junassa kymmenen minuutin ajan lähes tauotta minipöksyjen lahkeesta penkille leviäviä sisäreisiä, nenänvarsi kurtussa ja suupielelet ylähuulta ruttuun nykien, kuin täynnä olevista rasvasoluista erittyisi erityisen luotaantyöntävää hajua… sitä miettii, että miksi täytyy uida virtaa vastaan.

Kaupasta tullessa vanhempi kansalainen pysähtyy kohdalle, syödessämme lapseni kanssa berliininmunkkeja, kysyen silmiin katsoen, kannattaako lapselleen opettaa että lihavakin voi herkutella. Kun ohi sujahtava pyöräilijä huikkaa aamulenkkiläiselle ettei noihin läskeihin juokseminen auta vaan vähempi syöminen… (Kiitos, jos pysähdyn tähän tienvarteen paastoamaan, pääsenkö siten varmasti töihin kello yhdeksäksi?)

Näissä kaikissa tilanteissa kehoani ovat kommentoineet nimenomaisesti naiset: kaiken ikäiset ja näköiset naisihmiset, joiden ulkonäöstä, mutta ennen kaikkea käytöstavoista ja sielun sivistyksestä keksisin halutessani paljonkin takaisin sanottavaa. Toisinaan kuulee sanottavan, että miehet vaativat naisilta sitä ja tätä, vähintään tietynlaista ulkonäköä: alistavat odotuksillaan ja eriarvoistavat ulkokuoren perusteella. Eikä heitäkään voi vapauttaa vastuusta. Ei piirunkaan vertaa. Mutta onko joku mies pakottanut nuo tytöt ja naiset, teini-ikäisistä eläkeläisiin nauramaan minulle, pilkkaamaan, kommentoimaan ja tuijottamaan? Pyrkimään aikaansaamaan tunteen, että kehoni ja siinä sivussa minä: äiti, tytär, sisar, vaimo, korkeakoulutettu ja kysyttykin työntekijä, vapaaehtoinen, ystävä ja kansalainen en ole oikeutettu liikkumaan ja toimimaan täysivaltaisesti julkisessa tilassa.

Kaikki vain siksi, että painoni keikkuu sen 10-12 kiloa normaalipainon yläpuolella? Mutta tiedättekö mitä? Vuosia sitten, painaessani tuon 10kg vähemmän, sain ihan samanlaisia katseita. Sukulaiset kommentoivat kahvileipiä ja vilkuilivat merkitsevästi telkkarissa pyörivän painonhallintaohjelman aikana, tuntemattomat katsoivat uimahallissa päästä varpaisiin säälivä ilme naamallaan. 

Miltähän siis tuntuisi kulkea päivästä toiseen tässä yhteiskunnassa, jos olisi merkittävästi ylipainoinen, kiistatta lihava? Todennäköisesti joinakin päivinä lähes sietämättömältä. Olen miettinyt sitä tilannetta, jossa joku reilusti lihava päättää pudottaa painoaan vaikkapa parantaakseen urheilusuoritustaan, veriarvojaan, mahdollisuuksiaan tulla raskaaksi tai mistä tahansa muusta syystä. Jaksaako kaiken sen paheksunnan keskellä tsempata ja muuttaa elämäntapojaan, kun kukaan ei huomaa 10, 20 tai 30 kilonkaan pudotusta – tuntemattomalle olet silti aina ja ikuisesti läski.

Ne kuiskaukset kyllä kuulee ja pahat katseet tunnistaa. Kun herkällä korvalla kuunteleminen ja sivusilmällä toisten tarkkaileminen ovat varmistaneet sen, ettei kukaan pääse yllättämään  tuuppaamalla alas rappusia, hajaantuu siinä aika hyväksi. Joten jos sinä, juuri sinä, kuvittelet paheksuvasi toisten läskejä vaivihkaa, on melko todennäköistä, ettet tee niin. Sen verran takuuvarmasti useimmat pyöreät tai ylipainoiset ovat käyneet läpi henkilökohtaisen kiusaamishelvetin joko lapsuus-, nuoruus- tai aikuisvuosinaan. He kyllä huomaavat ja useimmiten se on tarkoituskin.

Läskiä ei tuomita ulkonäön vuoksi, sanovat. Vaan siksi että nämä pylleröt ovat selvästi ahneita, selkärangattomia, saamattomia ja laiskoja. Heiltä puuttuu itsekuri ja elämänhallinta. Selvästi kehnoja vanhempia, puolisoita ja työntekijöitä! Menoerä, terveysriski! Sivuuttaen kätevästi sen tosiseikan, että hieman ylipainoinen (nainen) on usein terveempi mm. luuston ja hormonien osalta kuin alipainoinen kanssasisarensa, (jolla on muuten yhtäläinen oikeus oleilla yhteiskunnassamme ja viihtyä kehossaan).

Kun normaalipainoinen, mutta isokokoinen lapsi menee kouluun, jossa psykopaattinen luokkatoveri (vai varasteleeko normaali lapsi toisten omaisuutta ja uittaa sitä ulosteessa, levittelee toisten veriset pikkuhousut liitutaululle tai kulkee vuositolkulla perässä sihisten solvauksia?) piinaa kaveriensa kanssa vuosikaudet eikä opettajaa kiinnosta rahtusenkaan vertaa, voi vuosikausia läskiksi haukutusta tulla itseään toteuttava ennuste. Kun kukaan ei puutu, ei katkaise kierrettä, ei kymmenvuotiaalle jää välttämättä muita keinoja kuin syödä suruunsa koulun jälkeen. Ja kuten tutkimuksetkin todistavat, lapsena ja nuorena kerätty läski istuu tiukemmassa kuin aikuisiällä hankittu.

Sanotaan että elämä muovaa kehoa: pituuskasvu, raskaudet, onnettomuudet ja leikkaukset. Mutta taustalta puskevat läpi myös geenit. Ja oma lukunsa on myös mielenterveydellä ja jaksamisella – aina omaa kehoaan ei kohtele niin hyvin kuin toivoisi voivansa tehdä. Sikäli oma historiani on osaltaan muokannut kehostani sellaisen kuin se on – kannan edelleen jo ala-asteella hankittuja taakkoja. Siihen tuskin auttavat minun tai muiden kohdalla ainakaan muiden pilkka, sääli tai pitkät katseet. 

Itse olen pääpiirteissään sinut kehoni kanssa. Se on hyvä, vahva, enimmäkseen terve keho, joka tuottaa minulle paljon iloa ja nautintoa. Siksi mietin toistuvasti, miksi ympäristössä liikkuvat tyypit koettavat imeä sen ilon pois, syyllistää, ankeuttaa ja tunkea muottiin, jonka perustella tulisi surra ja hävetä. Ja välillä ei vain jaksa pitää lippua korkealla ja teeskennellä, ettei välitä.

Että jos joskus kirjoitan puolikevyesti siitä, kehtaanko pukea ne minishortsit jalkaani, voi taustalla olla reilun vuosikymmenen tuhahdukset, mulkoilut ja vuosikausien raskas kiusaamistaival.

Just sayin’.

Vappuja!


Arvatkaa, ketkä viettivät vappuviikonlopun kahdestaan?

Ohjelmassa oli yhden teekkarin muuttaminen, paljon kirjoitusprojekteja, hyviä yöunia ja tietenkin vappubrunssi sekä useita lasillisia skumppaa.

Mitäs teidän vappuunne kuului?

Kyllä äiti tietää

 

En erityisemmin välitä pihatöistä. Maanmuokkaus, istuttaminen ja painavien asioiden, kuten kivenmurikoiden kantaminen, ovat ihan siedettäviä duuneja, mutta kaikki ylläpitotoimet: haravointi, kitkeminen ja kuoputtaminen saavat aggression heräämään ja verenpaineen kipuamaan kattoon. Yäk.

Tästä syystä olen aina haaveillut puutarhattomasta asumismuodosta (talo dyyneillä, kenties?) tai havupuiden, kivien ja kalliokasvien peittämästä, lähes huoltovapaasta pihamaasta.

Uuteen kotiimme sattuu kuitenkin kuulumaan julmetun ison terassialueen (vähällä vaivalla paljon iloa, jes) lisäksi myös leikattavia koristeomenapuita, hoitoa vaativa sammalmatto sekä retuperälle päästetty etupiha muutamine pystyynkuolleine angervoineen, ykittäisine havuineen ja soraerämaineen.

Arvaatteko kuka on repinyt irti vanhoja, pystyynkuolleita pensaita, haravoinut, raijannut kivenjärkäleitä, ravannut puutarhaliikkeissä, raahannut multasäkkejä, saanut auringonpistoksen, tuhonnut harmikseen useamman muurahaispesän betonilaattoja siirrellessään, saanut sadekuuron niskaansa ja leikannut pensasaitaa? Noin muunmuassa…

No se sama nainen, joka vannoi, ettei omalle pihalle tule kuin kiviä. Kyllä äiti tiesi jo 12 vuotta sitten, ettei perfektionismiin taipuva (ja tuolloin nykyistä pahemmin kontrollifriikki) esteetikkotytär kestäisi hunningolla olevia tiluksia.

Niin vain entinen yli-iso parkkipaikka, joka oli alun alkaen ensimmäisen kuvan etupuolikkaan kaltaista pikkukuvikkoa, muuttui orastavaksi hyötypuutarhaksi norppaemon ja nörttimiehen toimesta. Vajaa kaksi päivää ja eloton nurkkaus sai aivan uuden muodon.

Lavoille tullaan istuttamaan mansikkaa, salaatteja, yrttejä ja minitomaatteja. Marjapensaiden osalta kasvamaan pääsivät musta- ja punaherukka, puutarhavadelma ja karviainen. Ehkäpä selitys pihanlaittointoon piileekin tässä – kasveissa on heti enemmän järkeä, jos ne tuottavat syötävää!

     
 

Työmatkalaisen tunnustuksia elämästä ja raivokkaista nelivuotiaista

  Tiedättekö mikä on parasta siinä, että työmatkan pyörätiestä 7-8 kilometriä on… keskellä ei mitään.

Ensinnäkin laulaminen; Kukaan lauluani kuullut tuskin kehuisi sitä kauniiksi, korkeintaan välttäväksi. Mutta (lähes) autiolla tiellä voi pistää karjuen ritariheviä tai fiilistellen kuulaan surumielisiä balladeja aivan rauhassa – korkeintaan linnut ja oravat kaikkoavat tienpientareilta.

Kuten blogin Facebookissa eilen tunnustin, talvi- ja välikausipyöräily (kas näin pikkulapsiajan termit taipuvat muun elämän TM käyttöön kuin voimistelija limbokepin alta) saattavat kirvoittaa yllättäviä reaktioita. Kuten lakaisukoneella ja ”kasteluautolla” (tähän loppui työkonesanavarastoni) ajaville kunnossapitotyöntekijöille yläpeukkujen näyttämistä ja lentosuukkojen lähettämistä.

Ihan vaan siksi, että tuonne maalaisosuuksien teille kylvetty hiekoitushiekka on ilmeisesti sekoitus neulanterävää soraa ja lasinsiruja. Miesparka on tunnollisesti vaihtanut pyörääni renkaan ainakin kymmenkunta kertaa talven aikana ja kyllä, pistosuojattuja on ollut ainakin puolet vaihdetuista. Että ei tämä pyöräily ainakaan kauhean edullista ole!

Ja sitten on vielä aamujumitusten tematiikka. Tiedättekö ne yöt, jolloin olisi syytä kömpiä sänkyyn jo hyvissä ajoin, mutta yksi homma seuraa toistaan? Noh, toissayö kuului ehdottomasti siihen kategoriaan. Aamun armoton kello soi 5:00 ja pihalla lellui hernerokkasumu. 

Hyytävä vesiharso toimi kyllä hyvänä herättäjänä, muttei poistanut univajetta. Tien kaarteita ei nähnyt metriä pidemmälle ja monessa kohtaa väylän kääntyessä jyrkemmin, penkereillä kasvavat puut ja pensaat näyttivät sukeltavan esiin sumusta keskellä tietä. Eräs harvinaisen kookas puu, jonka muotoon olen kiinnittänyt huomiota virkeänä ja kirkkaalla säälläkin, näytti sekunnin murto-osan ajan jättiläiseltä.

Mikäs siinä, mutta kenen aivot oikeasti tulkitsevat hämärän aistiärsykkeen ensisijaisesti jättiläiseksi, vaikka hahmo olisikin… jättiläismäinen? Liikaa Dragon Agea kenties? Vaiko liian vähän unta? Vai molempia?

Töihin päästessäni olin jo varsin hereillä, mutta jäin miettimään, miten puoliunessa moni työn raskaan raataja jättääkään kotinsa ja hyppää auton rattiin. Millaisia ovat horteisten kuskien refleksit, tilannetaju ja havainnointikyky, varsinkin poikkeusolosuhteissa kuten sumussa? Eilisaamuna kollega kertoi juuri jonottaneensa liikenneympyrään, koska joku kurvaili siinä väärään suuntaan! Tuntuu turvalliselta olla osana tätä aamu-unisten liikennekaaosta…

Paluumatkalla olisi voinut kuvitella päätyneensä johonkin hiukan ärsyttävään ”hyvänmielenelokuvaan”. Niin kaunis oli maa ja korkea taivas. Kevätaurinko sai värit erottumaan maisemasta, linnut lauloivat, pellot haisivat, vastaantuleva vanhempi kansalainen keräsi tienpientareelta pyyteettömästi roskia ja vilkutti. Kun ohipyöräilevältä lapselta putosi laukku tarakalta ja palautin sen tälle, saaden reippaan kiitoksen vastineeksi, tuli samalla aikaa kiva, että hieman kyyninen olo. Mitä seuraavaksi – sateenkaarivoimalla lentävä kissa kiitää taivaan halki ja antaa jaksupuskun? 

Ei näkynyt tsemppaajakissoja (paitsi ne oikeat karvatakamukset kotona), vaan lapsi, joka viimeaikaisille tavoilleen uskollisena raivosi lahkeiden laittamisesta, iltatoimista, pyöräilystä… Ehkäpä ällöttävän idyllisellä iltapäivällä saavutettiin mikrouniversumiini tasapaino kaiken lapsen sekoilun vastapainona?

Ai niin, Kuutti on muuten nykyään nelivuotias ja huomenna sekä sunnuntaina juhlitaan synttäreitä. Stressiä ja valmistelupaniikkia siis pukkaa, aaaaah…

  

Tässäkö naapurikunnan nimikkoeläin?

Kokovartalopuudutus

  
Alakulokauteni ajankohta on vuosien mittaan siirtynyt. Ei voine puhua masennuksesta, eikä edes masentuneisuudesta, mutta mieltä puuduttavasta ja kehoa hyydyttävästä kiinnostuksen puutteesta yleismaallisesti kaikkea kohtaan kylläkin.

Vuosittainen kierto on sama… Ensin lisääntynyt valo huumaa ja kiihdyttää kehoa; Ihanaa, töistä pääsee lähtemään päivänvalon aikaan, pikapuoliin polkemaan aamullakin ei-pilkkopimeässä. Arjen pyörityksen oheen putkahtaa projektia projektin päälle; Yhteisötaidetta ja uusia työmuotoja duuniin, remonttihommia ja pihasuunnitelmia kotiin.

Hetken päästä seinä nousee vastaan; Ei tästä maalauksesta tullutkaan hääviä. Sisäkasvitkin kuolevat (taas), joten miksi pistää tikkua ristiin pihan eteen? Mitä sitä läskinä ja kömpelönä lähtemään nöyryyttämään itseään uuden liikuntalajin pariin?

Loppuu usko ja itseluottamus, ne välineet, joita kaivattaisiin inspiraation ja energian kantoraketeiksi, jotta päästäisiin edes hieman vakaammin kiertoradalle tai sen yli.

Kun päivät venyvät, töistä tarttuu flunssaa ja vatsatautia, treenikaveri toisensa jälkeen jättää lystin kesken ennen kuin on alkuunkaan päästy, millään elämän saralla ei tule huippuhetkiä tai onnistumisen kokemuksia. 

Silloinkin se kovasti odotettu kevätaurinko jatkaa porotustaan. Paljastaa likaiset ikkunat, selluliittiset reidet, siveltimenkarvat kuivaneessa maalissa, tummat silmänaluset, pölyt ja kaiken muun rikkinäisen ja keskeneräisen.

Ei ole uusia alkuja, on vain vanhojen ratkaisujen tuottamia jatkumoja. Ja siihen, sekä omaan riittämättömyyteen ja vähäisyyteen sopeutuminen, keväisen energiaryöpyn jälkimainingeissa, on ollut viime päivinä ja viikkoina melko raskasta. Taas, tänäkin keväänä.

Ohoh, valoisaan aikaan kotona – katso kuvat!

IMG_7075 IMG_7073 IMG_7072 IMG_7061 IMG_7059 IMG_7056 IMG_7054 IMG_7052 IMG_7044 IMG_7042 IMG_7034 IMG_7030 IMG_7025 IMG_7019 IMG_2497 IMG_2493

Olen valmistautunut tulevan viikonlopun kauan odotettuihin iltamiin järjestelemällä asuntoa, sillä tuntuu siltä että jotain tartteis tehrä; Sauna-, porras- tai keittiöremonttia ei tällä aikataululla kannata kuitenkaan aloittaa, vaikka kuinka haluttaisikin.

Alakerran kodinhoitohuoneen (ja vessan) apukärry sai viimein täytettä ja miehen joululahjaksi antama Kekkilän Ruukkuporras saatiin kasaan. Tuon hintaluokan kukkahyllyksi alkuperäiset ruuvit olivat surkean pehmeää materiaalia ja jouduimme ennen kokoajaisia suuntaamaan rautakauppaan. 

Mutta nyt on viherkasvia joka lähtöön ja lisää tulee. Olen aina haaveillut maltillisesta kotiviidakosta eikä parin viime vuoden viherkasvihehkutus sisustusblogeista Asuntomessuihin ja instagramiin ole varsinaisesti auttanut asiaa. Katsotaan kaunko pöheikkö kestää hurjien kissapetojen hyökkäyksiä…