Lomalaisen tunnustukset

Ei tätä kesäloman alkua ole sentään ihan sängyn pohjalla vietetty; On pyörähdetty Linnanmäellä tervehtimässä bloggajaakollegoita, tapeltu, leikitty lapsen kanssa, käyty mökillä, järjestetty valmistujaiset, vietetty aikaa laajennetun perheen ja ”ydinperheen” kanssa.

Lapsen piipahtassa uusintakierroksella mökillä on sen lisäksi lenkkeilty, osoitettu mieltä, kierrelty Ikeassa ja vastattu kymmenkunnalle välittäjälle, jotka haluaisivat myydä asuntoamme. Ihan kiva, mutta ensisijaisesti kaipaisimme ostajia emmekä myyjiä.

Ulkona porottaa aurinko. Voisin polkea eilen korjatulla pyörällä (onneksi on noheva isä) salille, käydä uimassa ulkovesissä tai hallissa, kerätä luonnonkukkia, potkia lapsen kanssa palloa pihalla. Ylipäätään nauttia siitä paljon puhutusta ja parjatusta Suomen suvesta.

Kaikesta siitä ja pääni äänekkäistä vastusteluista huolimatta tartuin eilen syntisen pitkään (58 lukua!) ja siirappiseen fanficciin ja vetäydyin vällyjen väliin lukemaan. Avasin hetki sitten oven naapuriasunnon asioita selvittelevälle koputtelijalle peittomyttyyn kietoutuneena ja tätä tuntui hämmentävän yli puolen päivän venynyt räjähtyneisyyden tilani.

Että mikäli joku on kuvitellut allekirjoittaneen saavan paljon asioita aikaan myös lomalla, sopivina ja satunnaisina päivinä sopii tulla katsomaan, miten laahustan läppäri kainalossa ja yövaatteissa, tehden minimimäärän asunnon ylläpitohommia ja koetan keksiä lapselle leikkejä, joissa tämä viihtyisi itsekseen mahdollisimman pitkään, voidakseni vajota takaisin tarinan pariin.

Hieman hävettää, mutta hävettäköön. 

 

Mun päätäni kiristää taas

Sammaloituneiden kivien välissä kasvaa suurina, herkkinä ja kerroksellisina mattoina valkoista kukkaa, jollaiseksi kuvittelin ala-asteella athelaksen. Malibu Biitsin mökki ei näytä ollenkaan niin pahalta kuin muistelin, vaikka kesälle kaavailtua remonttiurakkaa ei olekaan aloitettu; Tekstiilit ja vaaleiksi maalatut kalusteetkin freesaavat yleisilmettä jo ihan mukavasti.

Aurinko puskee esiin pilvien välistä. Ovia paiskonut ja mattoja pitkin pihaa kierittänyt tuuli hellittää hiljalleen ja meren kuohupäiset aallot tyyntyvät keskikokoiseksi liplatukseksi. Konkreettinen myrsky on väistymässä, mutta vanhemmat kinastelevat keskenään ja lapsi karjuu viereisessä huoneessa jälleen yhden raivokohtauksen saatuaan.

Mies hermoilee, kun työhommien tekeminen on katkonaista ja vaimo stressaa siitä, ettei jälleen yhden uhmavaiheensa huipun saavuttaneen lapsen pitäminen riittävän hiljaisena ja poissa jaloista kotona tai mökillä tapahtuvan työnteon tieltä ole suinkaan mikään helppo homma.

Kaikki ottaa kolmivuotiasta päähän: pukeminen, syöminen, väärälle poskelle tapahtuva pussaaminen, vieraat ja tutut ihmiset, lemmikkien sijainti ja lukuiset sellaiset asiat, joiden ei voisi kuvitella ärsyttävän ketään. Koetetaan keskustella, vähentää kiukun syitä kuten väsymystä tai nälkää mahdollisimman paljon, etsiä keinoja kiukun hallitsemiseen, mutta välillä ei auta kuin rajoittaa, kieltää ja viedä etuja.

Lapsen osalta valtaosa päivästä menee vikisemiseen, kiukutteluun, tiuskimiseen, mulkoiluun, jalan polkemiseen, karjumiseen, ääneen ulisemiseen ja avuttomaksi heittäytymiseen. Näin yhden raskaanpuoleisen viikonlopun ja kolmen koko perhettä raastaneen lomapäivän jälkeen olisin jo ihan valmis palauttamaan erään metrin mittaisen lomalaisen päiväkotiin, kun kesäkuusta pitää kuitenkin maksaa, oltiin lomalla eli ei. 

Ei auta hyvät lomailun puutteet, kukkaset tai joutsenetkaan, kun lapsen on ottanut valtaansa joku lähes tunnistamaton räyhänhenki. Vanhempien pinna ja konstit ovat taas koetuksella, mutta eipä tätä voi tarkastella kuin ohimenevänä ja omat kasvattajan rahkeet haastavana vaiheena. Mutta antakaa sitä päänsärkylääkettä silti tänne.

 

Vanhempi hoi – mitä sinä ajattelet leikistä ?

Muistatteko tytöttelyavautumiseni? Viittaan kyseiseen postaukseen tällä erää* siksi, että avasin siinä hieman työhistoriaani. (Jos ette lukeneet juttua aikanaan, niin sieltä löytyy kohtuullisen pätevä tiivistelmä aiheesta.)

Koska koulutyöt on tämän ja toivottavasti muutaman tulevankin osalta taputeltu eikä akateeminen jaarittelija voi täysin karistaa jargonkirjailtua viittaansa, tuon kenties jatkossa tätäkin puolta itsestäni esille blogin puolella; Ajattelin kirjoittaa blogissa aina silloin tällöin lapsiin liittyvistä aiheista hieman teoreettisemmin kuin kertomalla, että mitä meidän arkeemme kuuluun. 

Mitään ammattiblogia tästä ei tule, vaikka työkokemukseni painottuukin lasten hoitamiseen ja tulevaisuudessa enenevissä määrin myös kasvattamiseen. Mutta jotain harvakseltaan ilmestyvää juttusarjaa pukkaa. Miltäs kuulostaa?

Ihan ensimmäiseksi ajattelin kirjoittaa leikin merkityksestä…

Tommi K. kirjoitti omalla tontillaan Timanttiponipelistä ja siitä, miten leikki-ikäisen kanssa on hieman haastavaa koettaa paneutua lautapelien maailmaan, kun tätä kiinnostaisi enimmäkseen tutustua pelin herkullisiin yksityiskohtiin: kuvitukseen, nappuloihin ja niiden herättämiin leikki-ideoihin. Aikuisten maailman logiikkaa seuraavaa vanhempaa taas saattaa hämmentää se, ettei lapsi toimi kuten kuuluisi eli noudata kyseisen lautapelin sääntöjä.

Se, kuinka tiukasti haluamme seurata erilaisia sääntöjä, oli sitten kyse ravintolassa käymisestä, lautapeleistä, leikeistä, juhlapäiviin liittyvistä perinteistä tai vuorovaikutuksen keinoista, on varmasti yksilöllistä aikuistenkin osalta. Osa kaipaa tiukkaa stuktuuria elämäänsä sekä arkeensa ja oman koodiston ulkopuolella toimivat nähdään jopa ihmeellisinä elämäntapahippeinä. Asun yhden tällaisen sääntöjennoudattajan kanssa saman katon alla. Tämä jäänee joskus auton alle vain siksi, että tuppautuu lakiin vedoten suojatielle silloinkin, kun lähestyvä ajoneuvo ei osoita mitään merkkejä hidastusaikeista.

Lapsi ei pelitä tai pohdi kuten aikuinen siitä yksinkertaisesta syystä, ettei tällä ole kehittynyt vielä ”aikuisella tavalla” toimimisen kannalta riittäviä fyysisiä tai henkisiä valmiuksia tai tunnetaitoja. Ja silti varmasti jokainen lasten kanssa toimiva tuskastuu toisinaan sen asian äärellä, ettei kykene seuraamaan lapsen ajatuksenjuoksua tai toiminnan logiikkaa. 

Aikuisen, vanhemman, kummin, isovanhemman, tai muutoin lapsen rinnalla kulkevan, omalta osaltaan tätä kasvattavan henkilön, on hyvä muistuttaa itselleen säännöllisesti, ettei lapsuus suinkaan ole tarpeeton kehitysvaiheiden ketju. Selvitäkseen yhteiskunnassa edes tyydyttävästi, on jokaisen ihmisen opittava muitakin taitoja kuin juoksemaan karkuun, syömään ruohoa, potkimaan, etsimään ravintoa, varomaan metsästäjiä ja lisääntymään. Onkin perusteltua, että opetteluun varattu aika on pidempi kuin vaikkapa hirvenvasoilla, joiden osalta edellä mainitut taidot riittävät jo pitkälle.

Ja kuten puhkikulutettu sanonta kertoo, leikki on lapsen työtä. Todella merkityksellistä sellaista, sillä on tutkittua, että lapset, joiden kanssa aikuiset leikkivät ja tekevät yhdessä asioita, menestyvät myöhemmin paremmin koulussa; He elävät terveempinä, työllistyvät todennäköisemmin ja ansaitsevat enemmän.

Syitä on lähdetty etsimään aivojen kehityksestä. Erja Rusanen Helsingin yliopistosta toteaa, ettei moni ei ole käsittänyt mikä merkitys sillä on, että aivot kasvavat ja kehittyvät lapsen ensimmäisinä elinvuosina huomattavasti nopeammin kuin muu keho; Jo kolmevuotiaana lapsen aivot painavat noin 80-90 prosenttia aikuisen aivojen painosta. Sen lisäksi kolmevuotiaan aivoissa on kaksi kertaa enemmän toimintaa kuin aikuisella.

Rusanen korostaa, että aikuisen näkökulmasta kyse on lopulta varsin yksinkertaisista asioista; Oman puuhastelun lomassa voi lapselle antaa pieniä tehtäviä, joissa aikuinen tukee lasta, tehdä vaikkapa kotitöitä. Tällaista yhteitoimintaa Rusanen kutsuu tätä arjen pedagogiikaksi.  Olennaista on oivaltaa, että leikkiminen on lapsen tapa oppia ja kehittyä.

Nobel-palkittu taloustieteilijä James J. Heckman on puolestaan todennut, että on kannattavinta sijoittaa alle kolmevuotiaiden oppimiseen. Hänen viestillään on jalansijaa myös tutkimuskentällä, sillä ensimmäiset elinvuodet ovat kehityksessä ratkaisevia – tiettyjen asioiden oppimiselle on varattu omat aikaikkunat. Osan tiedoista ja taidoista voi omaksua myöhemminkin, mutta se on tehottomampaa ja siten yhteiskunnalle kalliimpaa.

Suomessa lapsilla on kuitenkin verrattain hyvät leikin edellytykset, jos verrataan tilannetta vaikkapa kehitysmaiden lapsiin, joista suurinta osaa hoidetaan työn lomassa… Esimerkiksi Bangladeshin köyhimpään väestönosaan kuuluvista lapsista vain joka kolmas leikkii tai tekee muita asioita läheisen aikuisen kanssa useamman kerran viikossa.

Yksi asia yhdistänee kuitenkin kotimaatamme ja maita, joissa lapsuuden puolesta ei vielä liputeta samassa mittakaavassa; Unicefin blogiin haastateltu, järjestön Kenian maatoimiston johtaja Pirkko Heinonen toteaa, ettei päättäjien vakuuttaminen kaksivuotiaitten opetuksen kannattavuudesta ole ollut helppoa. Väittäisin myös meillä päin monien ajattelevan, ettei varhaislapsuuden kehityksen kanssa ole niin justiinsa.

Leikin merkitystä voidaan tuoda esille julkisella keskustelulla, tuomalla esille tutkimistietoa, puhumalla leikin puolesta ja tekemällä poliittisia päätöksiä, jotka takaavat lapsille mahdollisuuksia leikkiä sekä saada ajantasaista hoitoa sekä kasvatusta…

Haluaisinkin kuulla, millaisena te näette leikin merkityksen? Ja millaisiin leikkeihin teidän on aikuisina helppoa heittäytyä mukaan: Roolileikkeihin, sääntöleikkeihin vai vapaaseen leikkiin? Tarvitsetteko rekvisiittaa vai käykö kotileikissä hiuslakkapullon korkki kahvikupista? Tekisikö mielenne koota legorakennelmat ohjeen mukaan vai kiipeilevätkö poliisiaseman katolla Darth Vader ja joulupukki?

Saavatko ”rivivanhemmat” tarpeeksi tietoa leikin merkityksestä? Ovatko lapsuuteen, leikin tukemiseen ja leikkiympäristöihin sekä varhaislapsuuden kasvatukseen liittyvät teemat riittävästi esillä julkisessa tai poliittisessa keskustelussa?

 

P.S. Juttusarjan seuraava osa on jo työn alla, jos teitä suinkin kiinnostaa. Sen työotsikkona komeilee ”leikin kehitys vaiheittain ja lapsen iän myötä”

P.P.S. Mietittekö lahjaa varhaiskasvatusalalla työskentelevälle tyypille tai vaikkapa päiväkodin aikuisten tiimille? Kävisikö kimppalahjana kehitysmaiden lasten leikkiympäristöjen kehittämiseen tarkoitettu pedagoginen leikkilaatikko.

 

*Viime päivinä julkisuudessa pyörinyt tyttöyteen liittettävät neitimäisyyden, heikkouden tai huonommuuden mielikuvat lieveilmiöineen ansaitsisivat kenties ihan oman postauksensa, mutta nyt en aio puhua niistä samassa rykäyksessä.

  

 

Kuinka kesyttää kiukkulohikäärme?

Nyt on taas menossa yksi niistä surullisen kuuluisista vaiheista. Kun koulutyösuma on saatu päätökseen, olisi kiva touhuta lapsen kanssa kaikenlaista. Ainakin noin teoriassa. Mutta yhteiset koti-illat ovat valitettavasti menneet pitkälti lapsen kirkumisen ja kiukkuamisen kuunteluun lyhyemmissä tahi pidemmissä pätkissä.

Ainut hyvä puoli tässä on se, että oma stressitaso on tällä hetkellä minimissään, sillä olen kahden elämänvaiheen välisessä leppoisanturvallisessa suvannossa, jossa oma pinna kestää tavallistakin paremmin lapsen kuohahduksia.

Kysehän ei ole siitä, että jokin asia painaisi lasta pidemmän aikaa vaan jokin näennäisen merkityksetön pettymys saa aikaan koko aamun, päivän tai illan kestävän huonon tuulen; Ensin saadaan kohtaus siitä, ettei saa katsoa Pikku Prinsessaa tabletilta ja sitten siirretään kiukun kohde patterikäyttöisiin leluvetureihin, jotka liikkuvat liian hitaasti. Sen jälkeen päähän ottavat likaiset vaatteet, joita ei haluttaisi ottaa pois päältä ja vaihtaa puhtaita tilalle. Aihe vaihtuu, kiukku pysyy.

Eilen oli pakko viedä lapsi hetkeksi sateeseen retkeilemään, jos kylmä kevätsade hieman viilentäisi höyrypään tunteita – ennen kuin tämä alkaisi syöstä tulta tai vaihtoehtoisesti äiti löytäisi itsestään karjuvan lohikäärmeensä. Rämmimme metsässä, tutkimme valko- ja sinivuokkoja, söimme tuoreimman ja uusimman näköisiä ketunleipiä, annoimme kotiloiden ja kastematojen mönkiä kämmenillämme ja keitimme kotona vielä hiirenkorvateetä. Tuulettumisen rauhoittava vaikutus kesti tosin vain puolisen tuntia ennen seuraavia ylikierroksia… Aina yhtä palkitsevaa!

Tänään tarkoituksenamme olisi suunnata Helsinkiin tekemään jotain mukavaa yhdessä, mutta saa nähdä, viitsinkö lähteä jokaisesta asiasta täysille kierroksille kiihtyvän lapsen kanssa minnekään. Päiväunille menostakin tuli puolen tunnin taistelu, jonka aikana takavarikoitiin parit lelut ja joka päättyi vasta kiukun pihalla karjumiseen (lapsen puolelta) ja ”pullan leipomiseen”. 

Kyseinen konsti on välillä toiminut huonon tuulen karkoittajana, sillä vihainen Kuutti – eikä moni muukaan tuntemani lapsi, halua välttämättä päreensä poltettuaan tulla syliin tai ottaa silityksiä vastaan, mutta leikin kautta kosketuksella rauhoittaminen saattaa toimia. Olen lisännyt tavalliseen pullaleikkiin huonoina päivinä vielä niin sanotun kiukunpoistovaivauksen, jonka tarkoituksena on pyöritellä ja puhallella paha mieli pois, etteivät valmiit pullat maistu ikäviltä ja kitkeriltä.

Pullan leipominen

Ensin sekoitetaan aineet eli pyöritellään kämmenillä selällään makaavan lapsen keskivartaloa pehmeästi. Sitten kaulitaan eli rullataan yhdellä tai kahdella käsivarrella lapsen yli kevyesti. Taikinalevyyn silitellään kämmenillä öljyä. Päälle ripoitellaan sokeria hipsutellen raajat ja keskivartalo läpi ja humpsautellaan kanelia kaikkialle. Pullataikinalevy rullataan kierittämällä lasta kyljeltä toiselle. Korvapuustit leikataan irti rullasta kopauttelemalla kämmensyrjällä kevyesti rullaa. Pullat paistetaan laskemalla kädet tai osa omasta yläkropasta lapsen päälle ja pitämällä uunin hurinaa. Valmiita pullia puhalletaan ja niistä haukataan leikisti tai esimerkiksi pyryttämällä lapsen vatsaa.

 

Olisiko teillä jakaa jotain kiukun selättämisen kullanarvoisia konsteja?

Vuoden mutsi-olo // TAAS

Nappasin kotoa kirjastoon palautettavat kirjat, postitettavat kirjeet ja pakettikortit ja suuntasin päiväkodille hakemaan lapsen asiointiseuralaiseksi. Kävelymatkalla keskustaan mies varmisti viestillä, että hainhan varmasti lapsen hoidosta mukaani. Ööh, en tietääkseni ole koskaan unohtanut moista.

Vuoden mutsi-hetkiä ehdottomasti!

P.S. Ehkä tämä oli jotain velkojen makselua siitä, että varmistan aina viiteen kertaan, että mies on muistanut hoitaa asian jos toisenkin…

 

Neurootikkominä, hänet hukkasin mä

Oi niitä lapsen saamista edeltäviä aikoja, jolloin ehdin punnita, suunnitella ja ylianalysoida jokaista asiaa. Jaksoin olla neuroottisempi tai en ainakaan pitänyt sitä yhtä pöhkönä kuin nykyään. Jollain tasolla kaipaan itsekriittisempää ja perfetionistisempaa minääni, vaikka muistankin itkeneeni säännöllisin väliaijoin iskeneiden alemmuuden ja riittämättömyyden tunteiden kourissa sängyn pohjalla.

Missä tämä vanhenemisen tai vanhemmuuden myötä tapahtunut rentoutuminen ja jokaisen elämän osa-alueen lähes pakonomaisen hallinnantarpeen väheneminen sitten ilmeni? Kävin oppilaitoksellani valmistumiskeskustelussa ja tyhjensin kaappini. Ihailin vajaat neljä vuotta sitten koulunsa aloittaneen naisen ennakointikykyä, sillä kaapista paljastui melkoinen aikakapseli erinäistä tavaraa, millä selviäisi lähes joka sortin arkikatastrofista.

Sateenvarjo koulupäivän aikana alkaneen kaatosateen varalta, matalat kengät korkkarikuoleman selättäjiksi tai hajonneiden kenkien tilalle ja kangaskassi yllättäville lisäkantamuksille, kuten koulun kirjastosta lainatulle tenttikirjapinolle. Joskus pakolliseksi määrittelemäni varustus piti sisällään ilmeisesti myös deodorantin loppukevään hellepäiviä tai liikunnallisempia luentoaktiviteetteja ajatellen (kyllä, osa opettajistamme piti satunnaisesti taukojumppaa), hiusharjan (silloin pitkähiuksiselle), vaihtosukkahousut mahdollisesti hajoavien tilalle sekä kolme kiloa kopiopaperia (kuvassa vain murto-osa).

Lisäksi kaapista löytyi kissataloudessa elävän pelastus eli tarraharja, hiuspinnejä, teräviä lyijykyniä, kumi, muutama kolikko hätätilanteita silmälläpitäen sekä purkkapaketti kauhunhajuisen hengityksen varalta – se tosin päätyi roskiin neljän vuoden seisotuksen päätteeksi. Voidaanko todeta, että arjen odotettavissa olevien ja odottamattomampien tilanteiden riskinhallintani on ollut tuolloin kohtuullisen hyvissä kantimissa?

Saatan olla edelleen satunnaista keskivertosählääjää järjestelmällisempi, mutta mietin toisinaan kaiholla niitä lapsettomia päiviä, joita en suinkaan käyttänyt himourheilemiseen, baareissa notkumiseen tai muihin huolettoman opiskelijan aktiviteetteihin – oli vaikea esittää huoletonta, kun ei sitä ole koskaan osannut olla. 

Sen sijaan järjestin kotiin ruokajuhlia, opiskelin, paiskoin duunia ja siivosin. Ihan luvattoman usein ja luvattoman paljon. Joka viikko pestiin lattiat, tomutettiin petivaatteet parvekkeella ja jynssättiin kaikenmaailman lampunpäälliset. Ikään kuin kotoa hiljattain muuttaneen nuoren itselleen rakentama huusholli olisi kaatunut niskaan kuin korttitalo, jos yksikin roska olisi leijaillut sen ylle.

Olen tänään, piirun vajaan valmiina opiskelijana, työelämän suuntaan kuikuilevana, vanhempana, ystävänä ja ihmisenä onnellisempi ja tasapainoisempi. Mutta silti osa minusta on sitä mieltä, että vaikka sitten hieman onnettomampana, olisin parempi ihminen, saisin nykyistäkin enemmän aikaan, kotini kimmeltäisi ja hoitaisin kolmen tyypin hommat – jos vain saisin napsautettua hermoja tasoittavia itkukohtauksia saavan neurootikkominäni takaisin päälle.

Vettä on kuitenkin virrannut Keravanjoessa sen verran paljon, että taidan kuitenkin tyytyä hoitamaan kaikki pakolliset ja asialliset hommat sekä kasan vapaaehtoista lisäpuuhaa niiden päälle ja olla välillä tyytyväisesti läsnä, elää hetkessä, luottaa siihen, ettei ennalta suunnittelematon maailma romahda, jos lakkaa hetkeksi häsläämästä.

 

Norppalan äänestysmatka ja -muistutus

Koetin käydä yhteiskuntakasvatuskeskustelua kolmevuotiaan kanssa kävelymatkalla äänestyspaikalle. 

”Täällä Suomessa asuu kauhean paljon ihmisiä ja jonkun pitää päättää niiden asioista…”
”Mutta mä en halua nähdä niitä.”
”Mitä?”
”Kun mua ujostuttaa ne ihmiset.”
”Ööh, no siis ne ihmiset on ihan omissa kodeissaan täällä lähellä taloissa ja siellä Helsingissä sekä isoukin ja -mummin kaupungissa ja kaikkialla muuallakin. Mutta ne ei voi kaikki päättää aina yhdessä asioista, kun niitä on niin paljon…”
”Joo mutta en mä silti halua että ne tulee tuonne koululle ja mun pitää nähdä niitä.”
”Ei ne tule sinne, käydään vaan äänestämässä ja mennään kotiin.”
”Okei, hyvä.”

Luovutin ja totesin, että ehkä tätä demokratiaesittelyä voi jatkaa hieman vanhemman lapsen kanssa?

Kävelimme koululle, selitin lapselle, miten äänestys toimii noin niinkuin jumppasalitasolla: Todista henkilöllisyytesi, ota lappu, kirjoita ehdokasnumero, ota leima vastaan, pudota lipuke laatikkoon. Lapsi sai muuten yllätyksekseni hoitaa pudotusvaiheen.

Koska olin ainoa äänestäjä koko salissa, uskaltauduin kuluttamaan aikaa lapselle juttelemiseen ja parin kuvan räpsäisemiseen. Jos porukkaa olisi ollut jonossa, olisin painellut puolijuoksua prosessin läpi ja pois alta. Nyt on äänestetty ja illalla jännitetään tuloksia!

Ja sitten vielä se tärkein: Muistakaa äänestää, vielä ehtii hyvin!

 

P.S. Muistakaa tykätä blogin Facebook-sivusta sillä ensi viikon aikana siellä puolella on jaossa kaapin pohjalle kasaantunutta ”korruptiotavaraa” oikein urakalla. Pus.

 

Ylpeä mutsi avautuu

Tiedättekö niitä tilanteita, joissa lapsenne, lemmikkimarsunne, aviopuolisonne, pikkusisaruksenne tai joku muu teille merkityksellinen henkilö kunnostautuu jossain asiassa? Iloksenne, yllättäen ja pyytämättä… Tai oikeammin ilman, että olette ainakaan itse pistäneet tikkua ristiin asian harjoittamisen eteen.

Noh, pyhämaanantain kunniaksi minulle selvisi, että lapseni on opetellut appivanhempien valvovien silmien alla pyöräilemään. Kohta se lähtee reilaamaan, hajottaa älypuhelimensa pesemällä sen pyykin mukana, ihastuu toivottomasti ja kasvattaa viikset. Niisk. 

 

Sensuroimatonta lastenkirjallisuutta

Kun luin Kristaliinan Sensuroitua lastenkirjallisuutta-postauksen, muistin että minunhan oli pitänyt jo pidempään jakaa kanssanne tämä hieno kuva ja siihen liittyvä pieni ajatus…

Kuutti sai Myyrä-palapelikirjan joululahjaksi. Ja mieluinen lahja se on ollutkin. Kirjaa on luettu ja kasattu ahkerasti. Kaikki palatkin ovat pysyneet tallessa – ihme ja kumma. Ensimmäisen kerran kirjaa selatessani meinasin kuitenkin purskauttaa kolani pitkin divaania.

Kirjassa on siis jokaisella aukeamalla palapeli ja sen kuvitukseen liittyvä lyhyt tarinanpätkä pienine lisäkuvineen. Erään palapelin viereltä löytyi sitten tällainen kertomus havainnollistavalla kuvituksella höystettynä.

Mielestäni merkittävää asiassa oli se, että vaikka aikuiselle kuva tuli ehkä hieman yllätyksenä ja pomppasi silmille, lapsi ei ole tähän päivään mennessä joko kiinnittänyt kuvaan sen kummempaa huomiota tai ainakaan se ei ole herättänyt kysymyksiä – ihme kyllä.

Joten voimmeko todeta, että lastenkirjallisuutta ei ehkä tarvitsisikaan tällaisten teemojen osalta välttämättä sensuroida? Jos ei muuta niin ainakin tästä riittää tyrskittävää aikuisille. Ja jos lapsi haluaakin kysellä asiasta, on yllä olevan kuvan kaltainen havainnollistaminen kuitenkin aika lempeä tapa kertoa, mistä niitä (kani)vauvoja oikein tulee.

P.S. Kristaliinan kanssa olen täysin samoilla linjoilla siitä, että aika monista kirjoista löytyy mielestäni vanhentuneita arvoja ja opetuksia, joita koetetaan tuputtaa lapsille tarinoiden kautta. Kaikki meille ostetut ja lainatut kirjat käyvätkin mutsin tiukan seulan läpi. Hommaa tosin helpottaa se, että tiettyjen tekijöiden kirjoja uskaltaa lainata rauhassa ihan säännönmukaisesti ja kasvettuani perheessä, jossa luettiin hurjasti lastenkirjoja, muistan osan kirjoista oman ja veljieni lapsuusajoilta jo ennestään.

Silmäni näkivät sinut jo idullasi?

Istuin tänään matalassa erkkerissä vanhassa puutuolissa ja siemailin veriappelsiinimehua matalajalkaisesta lasista. Ympärillä oli nykyisiä ystäviä ja kavereita, pitkälti liian harvoin nähtyjä, mutta silti tärkeitä – sekä entisestä elämästä, lähes kymmenen vuoden takaa tuttuja ihmisiä, joiden kuulumisia, opiskelu- ja työjuttuja, parisuhteiden käänteitä, hääkuumeita ja suunnitelmia kuuntelin nauttien välillä hiljaisuudessa ikkunasta porottavasta auringosta.

Söin juustokakkua ja salaattia. Aina välillä viereeni pyrähti pirteä, syvänsinisillä, kirkkailla silmillään tiukasti tuijottava lapsi, joka kyseli, saisiko hän santsata vesimelonilohkoja, suolakeksejä tai juustoa. Keskusteluseuraani kuuluvat toivat lapselle keittiöreissuillaan toisinaan lisää tuoremehua, mansikoita tai muuta pientä naposteltavaa.

Alun arastelun jälkeen lapsi uskaltautui myös pyytämään apua ja jutustelemaan vieraidenkin aikuisten kanssa. Tämä kellotteli pörrömatolla kyljellään niin ikään vieraana olevaa vauvaa tarkkaillen, pyyhki kätensä ja kasvonsa hyvinkin pedantisti jokaisen herkun jälkeen, ilmoitti oman ikänsä, kertoili tulevista syntymäpäivistään ja paistatteli paikalla olevien aikuisten kehuissa. 

Kotimatkan viimeisillä metreillä muistin sanoa omaltakin osaltani lapselle, että käyttäydyitpä reissussa hienosti, niin kylässä kuin matkojenkin aikana. Että kanssasi oli oikein kiva olla liikenteessä ja mennään toistekin, kun osasit tervehtiä, pyytää, kiittää ja jutella niin mainiosti. Koko päivän tunsin tosin olevani suhteessa muihin aikuisiin se ärsyttävä vanhempi, joka hölisee lapsensa tekemisistä, kehuu tämän suoriuksia ja pitää tätä vähintään maailman kahdeksantena ihmeenä. 

Henkisesti ja fyysisesti rankan vauvavuoden, opiskeluarkeen ja sen myötä osa-aikavanhemmuuteen sopeutumisen, oman herkästi kiehahtavan luonteen ja uhmantäyteisten päivien yhteensovittamisen… Vanhemmuuden vähemmän hohdokkaiden puolien kanssa kipuilemisen jälkeen olen viime aikoina kokenut lapsen kanssa elämisen vastaavan viimein pääpiirteissään niitä mielikuvia, joita olin elätellyt siitä asti kun ryhdyin pohtimaan, millaista omien lasten saaminen olisi.

Ja tänään olen kantanut mukanani lähes yliluonnollista tunnetta, jota en oikein ole osannut paikantaa. Kummallista tuttuuden ja haikeuden rajamailla viipyilevästää olotilaa, jonka määrittäminen olisi vaatinut hetkeksi pysähtymistä.

Illalla, lapsen ryhdyttyä yöunia edeltäviin puuhiin isänsä kanssa tunne muuttui viimein sanoiksi ja kuviksi; Tajusin nähneeni hyvin pitkälti Kuutin nykyistä ulkomuotoa, persoonaa, olemusta vastaavan lapsen unissani jo useiden vuosien ajan: ennen kuin tiesin, milloin saisin lapsia tai tulisiko minusta ylipäätään vanhempaa.

Joku sanoo näitä väläyksiä etiäisiksi, näyksi tulevasta, toinen puhuu kohtalosta ja kolmas johdatuksesta. Käytännöllisenä skeptikkona voisin sanoa mieleni tehneen temppujaan yhdistellen palasia kokemastani ja toivomastani sekä todennäköisistä tulevista yhteen.

Niin tai näin, kylmiä väreitä tällainen saa aikaan – ehkä näin onkin tarkoitettu ja palaset ovat osuneet kohdalleen juuri niin kuin niiden pitikin.