Okraa, hiekkaa ja auringonlaskuja

img_1600img_1596

Makaan aurinkotuolissa ja mietin, miten valtavan etuoikeutettu olenkaan, kun voin olla onnellinen ja kokonainen täällä ja siellä, kotona ja lomalla, auringonpaahteessa ja yön kylmyydessä, kaartuvan tähtitaivaan alla.

Nautin tämänhetkisestä kiireettömyydestä lapsen ja miehen kanssa, mutta toisaalta myös hektisistä, tarpeiden ja toiveiden ja askareiden täyttämistä työpäivistä ja -rupeamista. Uusista ihmisistä, suhteiden muodostamisesta ele, sana, lupaus ja kohtaaminen kerrallaan. Onnistumisista, jopa takapakeista, aidosta, sanattomasta palautteesta.

Jos jotain olen kuluneen kuukauden aikana oppinut niin sen, että kaipaan haastetta, vaihtelua, liikettä ja jatkuvaa oppimista ollakseni onnellinen. Liika tekemättömyys väsyttää, pysähtyminen lamaannuttaa ja liian toistuva arki apatisoi. Viikon loma tuntuu juuri nyt ihan maksimilevolta, juuri kun olen muistanut, miten elossa olen käydessäni isommilla kierroksilla.

Mutta lupasin itselleni, että tästä lomasta aion myös nauttia, sillä tuleva, pitkä talvi tulee kyllä viemään veronsa ja loskan keskellä fillarini kanssa kiroillessani ja repiessäni tulen kaihoamaan takaisin shortsikeleihin ja sandaalikävelylle dyyneillä.

Eilen, kun lentokenttätaksi irtautui parkkihallista, silmäni nauliutuivat ensitöikseen vuoriin. Voi vuoret, vuoret, vuoret, miten saatoinkaan unohtaa teidät. Jos jollekin luonnosta löytyvälle asialle voisin sanoa sydämeni laulavan, olisi se vuorijonojen kaukaisuuteen katoavat siluetit jyrkänteineen, kanjoneineen, laaksoineen ja rosoisine huippuineen. Aakean, laakean maiseman ja havumetsän peittämien kumpareiden keskellä sitä unohtaa, miten kovasti kaipaakaan vuoren kupeeseen, rinteille ja ihan vain pysähtymään niiden majesteettisuuden äärelle. Voinette arvata, kuka järjesti jo itselleen kyydin vuoristoon ja aikoo suunnata viikon keskivaiheilla 14 km patikointiretkelle. Onneksi tuli lenkkarit mukaan!

Vuorten lisäksi aiomme vierailla ainakin lasipohjaveneajelulla bongaamassa luonnonvaraisia kilpikonnia, delfiinejä, valaita ja muita mereneläviä sekä polskimassa jossain kallioiden reunustamassa laguunissa. Ja jos merinisäkkäät ja muut otukset ovat pakosalla, saanee veneretkellä ainakin hyvin aurinkoa ja raitista meri-ilmaa!

Olen myös nähnyt elämäni ensimmäisen luonnonvaraisen torakan, kyllä kuulitte oikein. Useampi Turkin, Espanjan, Kanariansaarten ja jopa Egyptin reissu on takana ja silti sain nyt vasta kokea tämän hienouden. Pyydystin uuden ystäväni hetimiten lasin alle ja aioin esitellä tälle lapsenikin, mutta voitteko kuvitella julmuutta, jonka tuo jalo ja kaunis luontokappale oli yön aikana kohdannut… Mieheni, tuo julma ja kivisydäminen olento, oli vetänyt torakkaparan pöntöstä alas.

Istuimme äsken miehen kanssa loma-asunnon terassilla, lapsen jo nukkuessa omassa petilaatikossaan ja säkkipimeän yön kuljettaessa kaukaista jumputusta yökerhosta ja vaimeita ääniä muiden alueen asukkaiden puuhista. Laseissa oli Pinã Coladaa ja Californiaksi duunissa uudelleennimetyllä vaimolla San Fransiscoa. Jos päivällä on ollut pilvistä huolimatta hikistä ja juoda on pitänyt ahkerasti, niin illan sikeässä hämärässä oli puolestaan täydellisen, lempeän lämpöistä. Kukaan ei kaivannut tai vaatinut mitään, ei edes se vieressä istuva puoliso.

Huomenna suuntaamme dyyneille päivänvalon aikaan, selviydymme auringonpaisteen puolella merenrannalle ja hyödynnämme matkalle osuvat Pokéstopit. Lapsi pääsee pakenemaan aaltoja ja mutsi etsimään matkamuistokiviä sekä häivyttämään kuluneen kesän palamisesta jääneitä rusketusrajoja.

Mutta mikä sitten on ollut hienointa lomassa tähän mennessä? Miehestä oli kuulemma huvittavaa, että omien sanojeni mukaan se kaikista paras asia on ollut se, ettei kukaan syö housuja, vaikka ne heittäisi kiireessä nurkkaan. Matkatoimisto saa lisätä tämän hotelliarvioonsa vaikka heti suositukseksi! (Ja Suomeen jätetylle koiralle vaan terveisiä…)

 

Veemäisestä taistelutahdosta puheenollen

14492362_10210371055101073_589641109471700051_n-2 img_1437-2

Ari Paunonen oli Juoksija-lehdessä sitä mieltä, ettei veemäinen taistelutahto sovi kauniimmalle sukupuolelle. Taidan olla sitten sitä rumempaa sukupuolta, sillä edellämainittua nimittäin löytyy; Eräs sukulaiseni tuppasi sanomaan, että jos ei tiedolla tai taidolla, painat sitten kiukulla. Ja niin olen tehnyt opiskeluissa, arjen kaaoksessa, lenkkipoluilla ja muissa urheiluhommissa. On painettu eteenpäin jäätävällä univelalla, hiellä, verellä ja kyynelillä.

Edellisestä 15 km lenkistäni oli vierähtänyt melkein vuosi, mutta kymmenen kilometrin hilppaisuja oli toki kertynyt paljonkin. Kun töissä tuli heitettyä puolivillainen veto aiheesta, irtoaisiko viisitoista tai kaksikymmentä kilometriä näin puolikylmiltään, lähdin tietysti leikkiin mukaan. Jopa parikymppinen olisi houkuttanut, mutta siitä juoksukaverini kieltäytyi ykskantaan.

Kestän kyllä lyöntejä ja potkujakin ottaa treeneissä vastaan, mutta voin sanoa, että se vihoviimeinen, lähes parin kilometrin pituinen mäki lenkin lopussa vaati myös sitä veemäistä taistelutahtoa. Kun ikäeroa oli häviökseni yli kymmenen vuotta ja painoeroa ainakin viisitoista kiloa ja sukupuolikin osaltani ”väärä”, olin tyytyväinen etten ottanut juoksuvauhdinkaan osalta pahasti kuonooni. Minuuttipeliä ja sillai.

Sen verran täytyy sanoa, että seuraavan vastaavan tilanteen osuessa kohdalle, sivustaseuraajat huikkasivat jo etukäteen, että tästä et sitten lähde lyömään vetoa! Ai miten niin yllytyshullu ja jääräpäinen? Ei koskaan.

Jäi hiertämään lenkkarinsyrjää siinä määrin, että se puheena ollut kaksikymmentä kilometriä pitää oikeasti juosta taas jossain vaiheessa…

 

 

Hyppää nainen, hyppää!

img_9845img_1349 img_9836img_1359 img_1361 img_9847img_1375
Uutta työtä on kohta kaksi viikkoa takana ja nyt voinen jo kirjoitella hieman tunnelmia tuntemattomaan loikkaamisesta, se kun ei perinteisesti ole ollut allekirjoittaneen vahvuuksia; Mitä tulee elämän isoihin linjoihin, riskinotto ei kuulu normaaleihin toimintatapoihini – voin toki heittäytyä improvisaatioharjoituksiin tai hetkellisiin hölmöilyhin, mutta tapanani ei ole sotkea asioitani hetken huumassa. Siksi vakituinen, vähemmän mieluinen työpaikka järkevällä sijainnilla ajaa päässäni pääsääntöisesti edelle jännittävämmältä kuulostavan epävarmemman työn, joka sisältäisi matkustamista tai muuta arkielämää vahvasti sotkevia elementtejä.

Voitte siis varmasti kuvitella että olisin halunnut ehtiä puntaroimaan pitkään vakituisesta työpaikasta luopumista, varsinkin kun olin juuri ehtinyt tottua aikaisemman työpaikan työyhteisöön ja saada tietynlaista rauhaa työtehtäviin ja niihin liittyvien rutiineihin. Ihan uudentyyppisiin hommiin siirtyminen lyhempääkin lyhyemmällä varoitusajalla ja kolmivuorotyöhön vaihtaminen kesken keittiöremonttitouhujen ja etelänreissun laskujen maksamisen oli monella tapaa riski, josta puolisokin oli ehkä alunperin hieman epävarma. Mutta täytyy sanoa että ainakin näiden parin viikon perusteella se kyllä kannatti.

Isäni kysyi tuossa päivänä eräänä, että mitä oikein teen siellä töissä. Alkoi hihityttämään ihan mahdottomasti, sillä sepä oli tiedustelu, johon ei vastatakaan ihan parissa minuutissa.
Viimeisen puolentoista viikon aikana olen nimittäin muun muassa koonnut sänkyjä ja lipastoja, täyttänyt sisustustyynyjä, auttanut läksyissä, pessyt vessoja, luovinut suomen ja englannin välissä etsien kulloiseenkin tilanteeseen parhaiten sopivaa kommunikointikieltä, ruukuttanut viherkasveja, pelannut korttia, käynyt yhteisjuoksulenkillä…

Ai niin ja keskustellut perhetaustoista, opetellut lähes kolmisenkymmentä nuorten ja ohjaajien nimeä, istunut nuotiolla, kirjoittanut raportteja, opetellut tekemään hieman erilaisella twistillä munakasta ja uuniriisiä, kokannut ylipäätään kaikkea aamu- ja yöpalojen väliltä, keskustellut tulevaisuudensuunnitelmista, etsinyt imaamien puhelinnumeroita, opastanut bussiaikatauluja, herätellyt ja patistanut koulutielle sekä pessyt pyykkiä.

On tullut istuttua kokouksissa, pohdittua ruokalistoja ja ruokailuun liittyviä käytäntöjä, leikattua hiuksia, siivottua huoneita, kirjattua raportteja, leviteltyä liukuestemattoja ja keskusteltua yhteisistä säännöistä ja aikatauluista aina uudestaan ja uudestaan. Olen pohtinut paljon opiskeluissa oppimaani ja näkemyksiäni omaohjaajuuden luonteesta ja siitä, mitä toivon, odotan ja koen haastavaksi sillä saralla.

Aikanaan ulkomaanreissuilla ja syntymänuukana ostostelijana huippuunsa hiotut tinkaamistaidot on tullut kaivettua taas esiin, sillä neuvotteluhalua ja -taitoa löytyy kyllä myös nuorilta; Ensin lähdetään liikkeelle ääripäistä ja päädytään usein lopputulokseen, jossa hommat toimivat edelleen aikuistenkin mielestä täysipäisesti, mutta nuorten ääni ja toiveet ja kokemus pääsevät esille, näkyviin eikä heitä sivuuteta. Tai siihen koetan ainakin pyrkiä joka päivä töissä.

Minut on yllättänyt iloisesti töissä kohtaamieni nuorten avoimuus, auttavaisuus, seurallisuus, yhteisöllisyys ja kyky keskustella asioista, ilmiöistä ja ongelmista. Siinä missä kaikki edellämainitut ilmiöt voivat ajoittain muodostua myös haasteiksi, ne ovat ominaisuuksia, joita on ollut hieno todistaa ja toivon etteivät ne katoa tässä toisinaan omiin oloihinsa ja hiljaisuuteensa poteroituvien ihmisten maailmankolkassa näistä nuorista ajankaan kanssa.

Opittavaa, sovittavaa ja kehitettävää on hurjasti edessä työtehtävien ja kaiken muunkin osalta. Täytyy rakentaa luottamusta, saada aikaan toimivia rutiineja ja sumplia myös työ- ja perhe-elämän välissä tasapainotteluun sekä vuorotyön lomassa nukkumiseen liittyviä järjestelyitä.

Suurin ero aikaisempaan, yhtä arvokkaaseen ja tärkeään työhön verrattuna on kuitenkin ollut yleisfiilis: jaksaminen, motivaatio ja noh, se miltä tuntuu tulla ja lähteä töihin. Aika monestakin syystä edellisessä työssä takki oli tyhjä jo kuuden tunnin päivän jälkeen, mutta tällä viikolla neljäntoista tunninkaan jälkeen ei kypsyttänyt olla töissä, väsytti toki fyysisesti, mutta muuten olisi kyllä jaksanut hoitaa vielä pari hommaa ennen kotiinlähtöä.

Lienee pakko todeta, ettei kaikelle aina ole selkeitä järkisyitä. Analyyttisen varmistelijatyypinkin on joskus pakko myöntää, että jos jokin tuntuu näin oikealta, tuntemattomaan hyppääminen on saattanut kannattaa.

Se asia, mitä en koskaan muista tehdä

img_1265 img_1281img_1271 img_1268img_1272 img_1286img_1273 img_1279

Eli ottaa kuvia ennen uuden projektin alkua, muistoksi niin hyvistä kuin vähemmän hyvistä ideoista, ominaisuuksista ja ratkaisuista vanhoissa nurkissa, tässä tapauksessa keittiössä.

Vaikkapa vanhasta kylppäristämme ei oikein ollut tallella materiaalia siinä määrin, että niistä olisi voinut muodostaa kunnon ennen-jälkeen-kuvaparia, saati makuuhuoneesta. Ja itselleni ne ovat usein remonttijuttujen suola. Joten tässäpä ennen-materiaalia oikein kokonaisen postauksen verran.

Miksi lähdemme remontoimaan keittiötä? Vanha keittiö on säilytysratkaisuiltaan vähintäänkin kummallinen: kulmakaapit jatkuvat toisen kaappirivin sisään, kadottaen tavarat pimeään nieluunsa ikuisiksi ajoiksi. Laatikoita on vähän tai ei ollenkaan, katonrajan säilytystila on hukattu sokkeliin, saranat lenksuvat eikä mitään kodinkoneita ole integroitu.

Kaiken kaikkiaan keittiö on melko ruma, mutta ennen kaikkea pohjattoman epäkäytännöllinen; Jouduimme tunkemaan ruokalautasemme alakaappiin uunivuokien ja kattiloiden kaveriksi, koska ne eivät mahdu yläkaappien hyllyille! Ja olohuoneeseen täytyi ostaa erillinen astiakaappi. Neliöiltään paljon pienempään, edellisen kotimme keittiöön astiamme mahtuivat ongelmitta ja silloin niitä oli enemmän kuin nyt. Myös kuiva-aineilla ja kierrätysjärjestelmillä oli paremmat ja selkeämmät paikat.

Toivommekin uuden keittiön olevan lopulta kauniimpi, uljaampi ja ennen kaikkea noh, paremmin suunniteltu.

Isoja tilaratkaisullisia muutoksia emme lähteneet tekemään käytännössä tai edes suunnitelmatasolla, sillä vesipisteen siirto tai suuret sähköremontit olisivat suuritöisyyden lisäksi myös julmetun kalliita. Liesi tuulettimineen, pesuallas hanoineen sekä jääkaapin, mikron ja lieden paikat pysyvät lähes entisillä paikoillaan, uudempina versioina toki. Vain uuni siirtyy lattianrajasta korkeammalle kaappiin.

Aika pieneen L:n muotoiseen kulmaukseen täytyi mahduttaa kaikki toiminnot ja optimaalinen määrä säilytystilaa… Saa nähdä, miten onnistuimme!

Kodin sydänkohtaus

Nyt se on tehty, keittiötilaus. 

Kyllä muuten sydän jyskytti, kun kassaneiti sanoi ääneen nelinumeroisen summan – ei sitä joka päivä tunge laukkuunsa yli viidentuhannen euron ostoksista todentavaa kuittia!

Kassakin totesi, että siinäpä on pitkä kuitti. Vastasin, että ainakin yhden mojovan avioriidan pituinen. Ja olen aika varma, että profetiani tulee osumaa  oikeaan. Siitä huolimatta, että olemme jo koonneet ja asentaneet yhden keittiön aiempaan kotiimme. Vaikka apuna onkin perhetuttu urakoitsija, todennäköisesti kummankin isät ja ehkä vielä muitakin käsipareja. 

Mutta optimistisesti arvioituna viikko tai pari ilman keittiötä, purkukaaoksen keskellä, tavaroita etsiskellen ja duunipäivää ennen ja niiden jälkeen puurtaen on omiaan kiristämään pinnaa. Mutta tulkoot ainakin yksi höyhensarjan hermoromahdus, parit kilarit ja itkukohtaukset, kunhan saadaan uutuudenkarhea keittiö viimein valmiiksi.

Ja uskokaa pois, siitä tulee ihan helv… hillittömän nätti! 

Yllä olisi pari inspiraatiokuvaa ja lupaan ottaa tällä viikolla vielä ”ennen-kuvat” nykyisestä keitttiöstämme, jotta ne teistä, joita en neljäsosakarjalaiseen tapaanikaan ole saanut pakotettua käymään kylässä, tiedätte mistä lähdemme liikkeelle.

Olisiko teitä kiinnostanut kuulla enemmän varsinaista remonttia edeltäneistä vaiheista, kuten suunnittelun haasteista tai kokemuksistamme Ikean keittiöistä, joiden pohjalta uskalsimme tilata uudenkin keittiömme sieltä?

Joka tapauksessa pysykää kuulolla, keittiöseikailumme jatkuu samalla paikalla, samalla lepakkokanavalla!

// Inspiraatiokuvat: Ikea 

Se on taas täällä: arki

IMG_0559 IMG_0575 IMG_0612 IMG_0672 IMG_0751 (1)IMG_0785 IMG_0673 IMG_0701IMG_0772 IMG_0718 IMG_0722 IMG_0756 (1) IMG_0779 IMG_0786 IMG_0800IMG_0833IMG_0780

Ja niinhän siinä vaan kävi, että ensimmäisinä arkiviikkoina kamera jäi pölyttymään eteisen säilytysnurkkaan, pyykit kasaantuivat kylpyhuoneeseen, iltaisin kokislasi ja romaani kiinnostivat enemmän kuin blogiin tai muuallekaan kirjoittaminen ja kaikenlainen muukin aikaansaaminen oli työpäivien jälkeen aika vähissä.

Kun lisätään kaupan päälle jokin puolikasta sairaalabakteerikantaa vastaava syysflunssa, joka kaatoi asiakaskunnasta valtaosan sairasvuoteeseen ja poiki allekirjoittaneellekin kolmen päivän sairasloman… Noh, sanotaan että sohvannurkka on tullut aika tutuksi.

Ai että mitä Norppalaan kuuluu, näin kesäloman jälkeen?

Aloitimme keittiöremontin suunnittelun (apua!), varasimme lomamatkan kymmenennen vuosipäivämme kunniaksi loka-marraskuulle (kymmenen vuotta yhdessä!), lapsi aloitti 4-6-vuotiaiden poikien tempputanssissa ja vanhemmat (yhdessä!) vapaaotteluharjoituksissa, jotka tosin katkesivat ikävästi tämän flunssani takia.

Kesällä putosi odotetusti reippaat viisi kiloa elopainoa ja nyt vaan lihasta koneistoon pikkuhiljaa, niin olo on taas napakampi ja sopivasti vaarallisempi!

Töissä puolet ryhmästä vaihtui ja uusien kanssa riittää totuttelua ja arkitoimintojen opettelua – osan kanssa treenataan sellaisiakin perusasioita kuin suomen kieltä. On juhlavalmisteluja, ryhmätilojen siivousta ja järjestelyä kesäkaaoksen jäljiltä ja jos jonkinlaista taiteiluprojektiakin pukkaa. Syksyyn ajoittuvat myös monet koulutukset ja iltamenot kuten vanhempainillat.

Olen kuitenkin selvinnyt käymään reiveissä vanhassa purkukiinteistössä, järkkäillyt polttareita, Mekkoiltamia sekä synttärijuhlia, jottei syksy ja alkutalvi ihan yksin nököttäessä kuluisi. Ja koonnut vinkkejä parhaiksi luettaviksi kirjoiksi sekä uutuudenkiiltävää soittolistaa pimeän kauden hengenpitimiksi.

Ja lisäksi päätin viimein rohkaistua ja lähteä selvittelemään, olisiko minulla rahkeita kunnallispoliitikan kautta vaikuttamiseen.

Pelkkä listamuotoisten kuulumisten kirjoittaminenkin alkoi hieman hikoiluttaa (vai liekö asialla edelleen flunssa?), joten ehkei tätä vaihetta turhaan kutsuta ruuhkavuosiksi. Tosin itse tuppaan kutsumaan tällaista menoa ihan vaan elämäksi, koska ei se ole sitten lukioajan ollut kovinkaan paljon hiljaisempaa, oli lapsi eli ei.

Mitäs teidän ruuhkavuosiinne elämäänne kuuluu?

Tokko partiomieles tallella on

IMG_9992IMG_0006 IMG_0125IMG_0007 IMG_9949 IMG_0653IMG_9957 IMG_9958 IMG_9961 IMG_9967 IMG_0629IMG_9972 IMG_0010IMG_9982 IMG_0616IMG_9985 IMG_9978IMG_0628IMG_9987 IMG_9996 IMG_0022 IMG_0027 IMG_0031 IMG_0036 IMG_9953IMG_9993IMG_0047 IMG_0055 IMG_0058 IMG_0061 IMG_0070 IMG_0079 IMG_0076 IMG_0081 IMG_0095 IMG_0092 IMG_0106 IMG_0110 IMG_0119 IMG_0129 IMG_0660

Kesätauon jälkeen partiomieltä löytyi itseltäni ainakin puoleksitoista vuorokaudeksi. Sen verran ehdin nimittäin piipahtaa kolmen lippukunnan ja kolmen kunnan alueilta kasattujen partiolaisten voimin pystyyn pistetyllä Sudenpentu-Seikkailija-leirillä Roihahduksella.

Harmi kyllä, en saanut kuvia iltanuotiolta, sillä sain viime hetken yllätysnakin kyseisen spektaakkelin järjestämisestä, mutta toivottavasti näistä päiväsaikaisia touhuja ikuistaneista kuvista välittyy vähän alkuleirin tunnelmia kotikoneiden tai kännykän näyttöjen kautta teillekin.

Olipa mukavaa olla leirillä, jossa ei ollut joko leirinjohtajana tai keittiöllä isossa pestissä tai muutoin vain ison kokonaisuuden vastuuhenkilönä. Ehti tutustua ihmisiin ja hengähtää luonnon helmassa ihan eri tavalla, jopa nukkuakin. Aikamoista luksusta, mutta teki partioväsymyksen kannalta varmasti hyvää.

Joten kiitos Roihahduksen porukalle, hyvin vedetty ja jaksakaa vielä loppuun asti yhtä hyvin!

Jotain ihan uutta asurintamalla

IMG_0447IMG_0449IMG_0441

Vai sittenkin vanhaa? Nimittäin steampunk-henkiset vaatteet ja goottiestetiikkakin kolahtavat tällä hetkellä lähes yhtä kovasti pukeutumisen saralla kuin aikanaan yläasteella ja lukion alussa.

Shoppailin itselleni parit korsetit ja niitä on tullut käytettyä ahkerasti niin osina asua kuin tyköistuvampien vaatteiden allakin. Ja täytyy sanoa että alun epämukavuuden jälkeen osaan kyllä arvostaa sitä kaventunutta ja tukevaa fiilistä keskivartalolla.

Ja jos olette seurailleet kuulumisiani instagramissa (phocahispida), olette ehkä huomanneet, ettei pienestä kesäaikaisesta painonpudotuksesta ja korsetoinnista ole ollut ainakaan haittaa vyötäröakselilla.

Eli näin omakohtaisen kokemuksen perusteella voin suositella, sekä nykyaikaisia korsetteja kierreteräsluineen että historiallisilla vaikutteilla ratsastavaa röyhelötyyliä.

Elämä, kesä, ei niin pitkä on tarkoitettu nautittavaks

IMG_4400IMG_0278IMG_4389IMG_9937IMG_9622IMG_4403IMG_4371IMG_9641IMG_9588IMG_9924IMG_0288IMG_0112IMG_0367IMG_4372IMG_9929IMG_9914IMG_9639IMG_0144 IMG_0163 IMG_0230 IMG_0241IMG_0179 IMG_0261 IMG_0165IMG_9600IMG_0271 IMG_0298 IMG_0305 IMG_0191IMG_4380 IMG_9637IMG_4394

Tämä kesäloma on vaan oltu, ei niinkään tehty.

Reissattu jos siltä tuntuu. Syöty, juotu, uitu, nautittu sängyssä löhöämisestä, poltettu nahka auringossa, minkä tosin olisi voinut jättää tekemättä. Pidetty kädestä, katsottu kokkoa, kerätty oman maan mansikoita. Vietetty aikaa perheidemme kanssa, luettu kirjoja, satoja sivuja päivässä, sateen ropistessa mökin kattoon. Imetty sisään taidetta niin Helsingissä kuin Kuopiossakin.

Syöty torilla burgereita, ajeltu kaupunkijunalla, kahlattu helmat märkinä ja mäntysuovassa mattopyykillä. Tehty kesäasioita ja annettu tilaa ja aikaa hetkiin, joista ne toisinaan puuttuvat. Ja vaikka kesäisestä Suomesta olisi löytynyt satoja asioita ja paikkoja, missä olisi voinut olla ja koti- tai mökkityölistalta kohtia vaikka muille jakaa, on projektit jätetty hetkeksi enimmäkseen hyllylle.

Ei ole kehitetty habaa tai maalattu portaikkoa vaan pussailtu ja syöty laiskasti mustikoita puskasta. Koska, kuten otsikko ja Parasta ikinä-kappale tietävät kertoa elämä ja kesä on tarkoitettu nautittavaksi. Sillä mitä niitä tuhlaamaan, kumpaakaan kun ei saa takaisin niiden vilahtaessa ohi ja valuessa sormien läpi.

Skansen antoi parastaan ja kyllä me nautittiin!

IMG_9819 IMG_9759 IMG_9693 IMG_9843 IMG_9858 IMG_9713 IMG_9728 IMG_9809IMG_9896 IMG_9866 IMG_9827 IMG_9696 IMG_9899 IMG_9738IMG_9822 IMG_9731 IMG_9825 IMG_9777 IMG_9814IMG_9690 IMG_9700 IMG_9767 IMG_9881 IMG_9806 IMG_9753 IMG_9773 IMG_9671

Sopivan leppoinen kesäsää, virkeät eläimet, suloiset, touhukkaat karhunpennut, vanhoine taloineen ja kukkivine puutarhoineen huikea miljöö, näköalat yli kaupungin ja lapsi, jolle riitti ihmeteltävää tuntikausiksi.

Oli niin hyvä ajatus suunnata Skanseniin. Voin sanoa ihan vilpittömästi, että koko perhe nautti reissusta, jokainen omista syistään – joku historiallisten kohteiden koluamisen vuoksi, toinen hyljefiilistelyn ja kolmas lemurien ihastelun takia.

// Strong recommendation for Skansen. Whole family enjoyed our visit and we could’ve spent hours sorting through the historical houses and watching animals. Unique and breathtaking surroundings. Go there of be square!

( Näe kuvat isompina klikkaamalla ne auki ”kuvarullaan” – Get better look at pictures by clicking them open into a slideshow type of view )